On aivan turha panna vastaan, sitäpaitsi eivät pikkutytöt tahdo kuullakkaan kotiinmenosta. He pyytävät ja rukoilevat: "vielä vähäksi aikaa… vähäksi vain…"
Siinä ei auta muu kuin taipua. Ja niin he lähtevät kaksin, — polkua pitkin, joka kiertää harjua alaspäin. Pari aitaa, joitten yli vie porraspuut, sattuu vastaan. Niityn piennar on kostea kasteesta, ja näkymätön valko-apilas tuoksuu. Alhaalla rannalla on melkein äänetöntä.
Yö laskeutuu hiljaa järvelle heidän lähtiessään. Metsät nousevat tummina, ja syvyydet kimaltavat.
Airisto herkeää hetkeksi soutamasta.
"Miksi pitäisimme kiirettä?" hän sanoo. "Yö on kaunis."
"Te näytätte niin uneksivalta, neiti", hän jatkaa, — "mitä te mietitte?"
"Ettekö te sitten koskaan uneksi?" Kirsti ei katso suoraan Airistoon, vaan jonnekin kauas hänen päänsä ylitse.
"En, — minä en osaa; — ei ole kukaan opettanut."
"Tarvitseeko siihen sitten opetusta?"
"Tarvitsee kyllä. Minulla ei ole ollut äitiä. Äidit ne opettavat poikansa uneksimaan."