"Äitinne kuoli, — varhain?"
"Kuoli, — minun syntyessäni. Ja isäni ei sallinut mielikuvituksen kehitystä eikä tunneilmauksia. Muistan, kuinka pienenä poikana leikittelin puupalikoilla ja kuvittelin niitä milloin laivoiksi, milloin sotamiehiksi, milloin miksikin. Isäni kuuli sen ohimennen ja tarttui palikkaan: 'Mikä sotamies se on, — puukappale vaan! Suuri poika ja vielä sellaista luulottelee'."
Hän vetää pari pitkää vetoa.
"Niin minusta tuli nykyisyyden ihminen. Unelmat ne ovat tulevaisuutta, neiti."
"Minä sensijaan olen koko ikäni vaan elänyt tulevaisuudessa. Aina vaan odottanut ja odottanut."
"Se on vaarallista, neiti. Tulevaisuus on ainoastaan lupausta, ja menneisyys on jo velkaa, ainoastaan nykyisyys on meidän, — meidän omamme. Se on se pehmeä savi, jota voimme muodostaa, menneisyys on jo kivettynyt varmoihin kaavoihin, ja tulevaisuus ei ole vielä oleellista ainetta."
"Oletteko te koskaan pelännyt elämää?"
Airisto nojautuu hiukan eteenpäin, rauhallinen katse silmissään.
"En, — miksi pelkäisin. Elämä on jotain, mikä riippuu minusta itsestäni. Minulla on sen ohjakset käsissäni, päästän ne milloin löyhemmälle, milloin kiristän lujalle."
"Ettekö sitten koskaan ole tuntenut, että elämä olisi teitä voimakkaampi?"