"En, — olen aina tuntenut olevani se voimakkaampi meistä kahdesta."
"Tuo on ylpeätä puhetta, — tiedättekö."
"Ehkä on. — Entä te, — pelkäättekö te elämää?"
"Pelkään. Siitä asti kuin isäni kuoli. Se oli, näettekö, minusta niin armotonta, ja vaikka kuinka ajattelin, en löytänyt syytä siihen. En keksinyt tarkoitusta, enkä voinut käsittää, mitä varten. Sillä minun täytyy aina etsiä korkeampaa johtoa kaikessa, — uskon siihen, että kaikella, mikä ikinä meille tapahtuu, on jokin tarkoitus. Ja vielä, että se kaikki on meille hyväksi."
"Mutta miksi sitten pelkäätte, kun teillä on, — kun teillä on tuo lapsenuskonne?"
"En tiedä, ehkä en usko kyllin lujasti."
Vene kulkee paraikaa salmessa kahden saaren välissä. Yöpuulleen asettunut lintu herää airon loiskeesta, ja havupuitten kuivat oksat rasahtavat sen lentäessä pakoon. Puitten varjot luikertelevat vedessä kuin mustat käärmeet. Taivas on kuulakka ja elokuun vaaleat tähdet tuikkivat kuin harson takaa. Yön salaperäinen kauneus vangitsee heidät ja karkoittaa sanat.
"Kertokaa vielä itsestänne", sanoo Kirsti vihdoin. "Lapsuudestanne."
"Mitä minä lapsuudestani kertoisin? Minulla ei ole lapsuutta ollutkaan.
Isäni kukisti minussa varhain lapsen ilon. Mutta kun nuoruus alkoi
vaatia oikeuksiaan, oli isäni jo vanha ja joutui taistelussa tappiolle.
Silloin minä voitin."
"Ja lähditte kotoa pois?"