"Ja lähdin kotoa pois, — niin. Ylioppilasvuosien jälkeen jouduin opettajaksi erääseen pikkukaupunkiin, — tiedättekö, yhteen niistä, jotka aina nukkuvat, kesät, talvet, kuin uutimien takana. Minussa oli silloin kaikki niin kuohumistilassa, ettei tarvittu kuin pisara, että yli läikkyisi. Ensin kuljin kädet taskussa pitkin katuja ja kirosin ikävyyttä ja yksinäisyyttä, — ja sitten rakastuin."
Hän katsoo Kirstiin omituisesti hymyillen.
"Jollei minun olisi ollut niin ikävä, ja jollei kaupunki olisi ollut niin sanomattoman unelias ja kuollut, — ehkä en olisi rakastunutkaan. Ettekö usko, että elämässä usein sellaiset sivuseikat kuin aika ja paikka, voivat määrätä koko kehityksen. Vaikuttimet voivat usein olla mitättömiä. Jos nyt esimerkiksi ei olisi näin ihana yö, niin ehken kertoisikaan teille tätä kaikkea…"
Katse, joka sanoja seuraa, ikäänkuin pyytää anteeksi niitten ivallisuutta.
"En ollenkaan tuntenut naisia siihen aikaan", hän jatkaa. "Tiedättekö, millaisena naisen sielua ajattelin. Vilpoisena, tyhjänä merenä, — huomatkaa, tyhjänä, — jossa olisi ollut hyvä huuhtoa väsymyksensä pois. Juuri se tyhjyys siinä olisi suloista, ajattelin, vastakohtana miehen sielulle, jossa tietysti vilisi toisiaan raatelevia ajatuksia kuin meri-äyriäisiä."
"Mutta minä kaipasin naista, — koko nuorella elinvoimallani. Se oli muuten sangen tavallinen tyttö, — hänestä ei ole paljon puhumista, — hän puolestaan tunsi miehet liiankin hyvin. Ja siitä tuli se vanha juttu, — otti ja taas jätti."
"Hän hylkäsi teidät, — niinkö?"
"Niin —. Parin vuoden kihlauksen jälkeen. Nuorena ovat luut pehmeät ja sellaiset iskut sattuvat syvälle. Minulla oli terve luonne, joka ei sallinut mitään sairaloista eikä epätervettä, mutta kuitenkin kesti kauan, ennenkuin kaikki arpeutui. Sentähden niin paljon matkustelinkin, näettekös. Mutta vihdoin sanoin: Mitä nyt tässä juokset itseäsi pakoon. Katsoisit elämää suoraan silmiin. Ja sitten tein niin, — taistelin elämän kanssa ja voitin. Siitä asti olen ollut se vahvempi."
Kotiranta alkaa häämöittää. Lahonnut nuottakota rannalla, joka joka hetki uhkaa veteen suistua, ja vanha kanto, kaukaa katsoen kuin hunnutettu nainen, joka istuu kyyryssä, kädet silmillä. Männyt kasvavat varjomaisen suuriksi yöllisessä hämärässä, ja raitis pihkan tuoksu virtaa niistä järvelle. On aivan äänetöntä, täydellinen pysähdys luonnon lakkaamattomassa yhteissoitossa.
Airistolta vasten tahtoaan jäävät airot poikittain. Tätä hiljaisuutta ei henno häiritä, aivankuten käsi ehdottomasti vetäytyy takaisin kirkasta veden kalvoa särkemästä.