He ovat tulleet niin lähelle toisiaan ja vaikenevat juuri sentähden. Tahtomattaan molemmat ajattelevat samaa asiaa. Kuinka kauan he ovat olleet tuttuja, — kolme päivääkö vaan? Vaan kolme päivää! Kuinka kummallisen lyhyeltä se aika tuntuu, kun ikäänkuin eroittaa sen erikseen ja ajattelee: toispäivänä, eilen, tänään…

Kuitenkin voivat kolme päivää olla pitkät kuin kolme vuotta…

"Miksi ette souda?" sanoo Kirsti yhtäkkiä melkein kuulumattomasti.

Airisto tarttuu äkkiä airoihin, ja vesi sähähtää vihaisesti, ikäänkuin, pahoillaan siitä, että sen unta häiritään.

Hän auttaa Kirstin maalle ja alkaa kiinnittää vitjoja koivuun. Vitjat luisuvat kädestä ja solahtavat veteen. Hän nostaa ne matalasta pohjasta, — ne tiukkuvat vettä ja kalahtelevat. Kirsti käy avuksi, ja heidän kopeloidessaan rengasta koskettavat Airiston vedestä kosteat sormet Kirstin lämmintä kättä.

He lähtevät Suvihuvia kohti yhä äänettöminä ja mitään puhumatta.
Portilla ojentaa Kirsti Airistolle kätensä.

Tämä tarttuu siihen ranteesta, niin että väljän kesäpuseron hiha työntyy ylemmäksi, ja muistamatta mitään muuta kuin että paraikaa pitelee omassaan sitä pientä kättä, jonka hyväilyjä halajaisi, ja joka tuntuu kaikessa hentoudessaan kyllin voimakkaalta auttamaan häntä läpi koko pitkän elämän, hän puristaa sitä yhä kovemmin ja kovemmin suurella, luisevalla kourallaan.

Vaan yhtäkkiä hän kumartuu hämmentyneenä:

"Sattuiko teihin, neiti…?"

Ja odottamatta vastausta hän uudelleen kumartuu ja suutelee kättä juuri sille kohdalle, missä vielä kirvelevät sormenjäljet, — suutelee sitä kerta toisensa jäljestä, irtipäästämättä…