Pentille ei juolahtanut hetkeksikään mieleen peittää jotain siltä naiselta, joka tulisi olemaan häntä lähinnä; hänen suora luonteensa olisi halveksinut kaikkea kiertelemistä. Hän oli odottanut tätä kysymystä ja valmistaunut siihen. Ja niin hän kertoi kaikki tälle nuorelle tytölle, joka ei ollut aavistanut kuin osaksi, mitä kysyi.
Se oli hyvin totinen hetki heidän suhteessaan, vaikka Pentti ehkä yksin tunsi koko sen vakavuuden.
Kaikkiin hänen itsesyytöksiinsä vastasi Kirsti yhä samalla anteeksi-annolla, joka ei ollut hänelle vaikeata, vaan helppoa ja ilman taistelua saavutettua, koskei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä häneltä pyydettiin, eikä mitä hän antoi anteeksi.
Hän ainoastaan aavisti sinä hetkenä, ettei maailmassa löydy ainoastaan päivänpuolta, vaan myös pimeänpuoli, ja että oli paljon lokaa olemassa, josta ei koskaan pisarakaan ollut räiskynyt hänen päälleen. Mutta hän tunsi olevansa kaikesta siitä suojassa ja turvassa eikä tarvitsevansa sitä ajatella.
Toisinaan Kirstistä tuntui, kuin olisi Pentti liian pian tottunut onneensa. Hän saattoi istua niin rauhallisesti ja mukavasti, käsi leuan alla ja alta kulmain katsoen ja puhua niin tyyneesti heidän tulevasta elämästään, kuvailla heidän jokapäiväistä arkielämäänsä piirre piirteeltä. Silloin Kirsti tavallisesti pyrskähti nauramaan, pudisti Penttiä olkapäistä ja juoksi pakoon.
Pentti seurasi häntä ja saatuaan kiinni, taivutti hänen uhittelevaa päätään taaksepäin.
"Ei se ole mitään vanhuuden rauhaa minussa, tyttöseni — älä sitä luule", hän sanoi vähän raskaasti. "Se on vaan se suuri tasapaino koko olennossa, — ei se ole elinvoiman puutetta."
Silloin Kirsti hetken aikaa tuijotti häneen, ikäänkuin äkkiä olisi jotain uutta hänessä keksinyt. Mutta oikeastaan se ei ollutkaan mitään uutta, — ainoastaan uudestaan kertauva vaikutus ensi näkemästä. Se oli sittenkin se voima Pentissä, joka häneen vaikutti, se ruumiillinen ja sielullinen voima, joka levitti turvallisuuden tunteen ympärilleen.
Oli omituista nähdä, kuinka sen vaikutus ulottui äitiinkin. Äiti oli alussa melkein vieronut Penttiä, hänen oli vaikea tottua siihen, että joku vieras anasti omaisen paikan talossa. Hän pysyi kauan aikaa arkana ja epäluuloisena eikä tahtonut tulla esiin kuorestaan. Mutta sitten kerran, kun äiti äkkiarvaamatta sai hermokouristuksen, otti Pentti hänet käsivarsilleen ja kantoi sohvalle lepäämään… Se liikutti niin äitiä, että hän yhdellä kertaa suli… ehkä se muistutti hänelle jotain kaukaista kohtausta. Siitä asti hän ihaili Penttiä samalla alistuvalla ihailulla, kuin sairas ihminen täysin tervettä.
Kirsti ei tullut sensijaan lähemmäksi äitiä kuin ennenkään. Kun hän joskus iltasin Pentin lähdettyä tuli äidin huoneeseen, posket polttavina, silmissä uneksiva loiste ja koko nuori olento tulvillaan onnea, niin vaikutti äidin läheisyys häneen omituisen raukaisevasti. Kuten koko hänen kehityksensä oli tapahtunut ilman äidin siihen tarttumatta, samoin hän oli yksin nytkin herkimpänä kehityskautenaan.