Ne ovat rajapäiviä kevään ja kesän välillä, ja sen, joka silloin sattuu sisämaan seuduille, täytyy tuntea jotain samaa itsessään. Ulkonaisesti on ihan viileää ja raitista, mutta sydämen syvimmässä nousee ja poreilee jotain voimakasta ja lennokasta, — tunne, joka on vahva kuin nuori jättiläinen, mutta sokko, sidotuin silmin ja tietämätön omasta voimastaan.
Maantie, jota he kyytirattailla ajavat, on vallaton ja oikullinen kuin lapsi, jonka tekee mieli leikkiä. Se kulkee ja kiertelee pienissä luisuissa alaspäin, ja sitä huvittaa heitellä kuperikeikkoja matalissa, epätasaisissa mäissä ja tehdä uhkarohkeita hyppäyksiä kukkuloilta. Mutta äkkiä pistää sen päähän tekeytyä vanhukseksi, ja silloin se hitaasti ja vaivaloisesti nousee ylämaata, mutkia tehden, kuin vanha ukko, joka kepillään koittelee eteensä.
Häitten läheisyys, joka heitä pitää alituisessa jännityksessä, sitoen ajatukset, — outo ilo olla kahden kesken, vapaina, riippumattomina, — tieto saada jälleen nähdä samat paikat, joitten muistokin jo saa sydämen nopeammin sykkimään, — ja vihdoin tämä raikas, kylmähkö ja kuitenkin salaista odotusta värisevä aamu, — kaikki yhtyy siksi tunnelmaksi, joka heitä vallitsee.
Siinä on jotain siitä tunteen tuoreudesta, joka muuten haihtuu ensimäisten yhdessäoloviikkojen kuluttua, ilmestyäkseen kesken totuttua arkirauhaa vaan silloin tällöin, kun ulkonaiset olosuhteet sen kutsuvat esiin. Jotain siitä ihmeellisestä uutuudesta, joka saattaa rakastetun vähäpätöisimmissäkin sanoissa löytää jotain mieltäkiinnittävää ja kuin ennen kuulematonta. Joka saattaa pienimmästäkin havainnosta iloitsemaan kuin suuresta löydöstä ja kuvailemaan, ettei kukaan ole ennen sitä juuri sillä lailla nähnyt eikä käsittänyt.
Kyytipoika pitää velvollisuutenaan selittää ja opastaa kyyditettäviään kaikissa seudun merkillisyyksissä. He kuuntelevat häntä suuresti huvitettuina. Hän tuntee joka talon ja torpan nimen ja lausuu ne jonkunlaisella mahtavuudella, ikäänkuin ihmetellen, etteivät vieraat niitä ennaltaan tunne.
Ja itse tiestä hänellä on ihmeellisiä juttuja. Tuossa on suuri kivi, jota kerran hevonen peljästyi, niin että rattaat nurin heitti ja ajajan vasten kiven kulmaa pyöräytti, — kivessä on vieläkin risti muistona hänen kuolemastaan. Tuossa kallio, joka kuin varkain hiipii yli tien ja taas sen toisella puolen kohoaa, ja joka aina on kostea ja aina märkä, ikäänkuin maanalainen vesisuoni sitä alati kostuttaisi. Siinä on ylimuistoisina aikoina tapahtunut luonnoton murha, ja sentähden täytyy kallion aina itkeä. Keskiyöllä kuuluu yhä vielä valitusta metsästä.
Hän on niin varma asiastaan, ettei vastaan ole väittämistäkään, ja kertoo öisin kyydistä palatessaan aina ajavansa nopeammin sen paikan ohi.
Hetken perästä hän tarkastaa joka suuntaa, haukkoen ilmaa kuin vainuava koira ja sanoo hyvin mahtipontisesti:
"Onpa nyt myöhäinen kesä… Vaan kunpa sataa pirauttaisi, — se sen kesän tekisi…"
Niin, missä on kesä…? He katselevat ympärilleen, hapuillen sitä katseillaan, tuntien sen olemassa-olon, vaikkeivät sitä näe. Sillä kaikki on keväistä vielä, luopääsemätöntä luontoa, — ynseätä neitseellisyyttä, joka työntää luotaan auringon syleilyn. Koivuissa on viattomat hiirenkorvat, jotka kauempana puitten yhdistyessä metsiköiksi, näyttävät vihreältä, ruskealle rungolle heitetyltä harsolta. Ja kuitenkin… On kuin kuulisi kesän kolkutuksen syvällä maan povessa.