Tie on vielä kerran kiivennyt kukkulalle, johon järvi ensi kertaa näkyy. Se vilahtaa kapeana, hohtavana kaistana, joka alamäkeen käännyttäessä katoaa metsien peittoon, ilmestyäkseen vasta puolen kilometrin päässä uudestaan.
Mutta se ehtii jo heidän sydämessään herättää iloisen, odottavan puristuksen ja avata mielen muistojen tulla.
Tie tekee viimeisen mutkansa ja syöksähtää suoraan järveen, ikäänkuin tahtoen heittäytyä uimaan matkapölyjen jälkeen.
Henkeään pidättäen he katselevat järveä. Taas sama alastomuus. Taajasta, uhkeasta kaislikosta, jonka punertavat viuhkat huojuivat tuulessa, ja jonka vene vaivoin läpäisi, ei näy jälkeäkään, — ruispellot harjun rinteellä ovat mustana kesantona. Lehtimetsä, joka lievensi rantojen kareutta ja kiertyi pehmeänä, vaaleana kiehkurana niitten ympärille, se on puoleksi pukeutunut ja korujaan vailla. Mutta yli järven käy lämmin, heikko tuulenhenki, joka panee sen pieninä, ystävällisinä väreinä lainehtimaan, ja nostattaa hienoja huurupilviä, jotka lupaavat hedelmällistä sadetta.
He saavat vanhan, vuotavan ruuhen, johon vesi pursuu liitelautojen lomitse. Soutaja on yhtä vanha ja rapistunut kuin ruuhikin, kumara, himmeäsilmäinen ja nuuskanaama ukko, joka asuu kallelleen vajonneessa hökkelissä rannalla ja kesäisin ansaitsee tupakkirahansa kuljettamalla haluavia poikki järven.
Kaikki vaan enentää heidän onnellista mielialaansa, — tämäkin vanha, ränsistynyt ukko, joka on niin räikeänä vastakohtana heidän nuoruudelleen. He koittavat puhua hänelle ystävällisesti, tiedustella hänen oloaan ja eloaan, — tuntien pakkoa antaa onnensa tulvata hänenkin ylitseen, — kuten auringon, joka ei valitse valaistaviaan.
Ukko liikuttelee airojaan hitaasti ja haluttomasti, on välinpitämätön ja harvasanainen, kuten yksinjääneet vanhukset. Pentti tarjoutuu monta kertaa auttamaan soudossa, mutta silloin ukko hymähtää melkein loukkaantuneen näköisenä: "Kyllähän tässä, kyllähän tässä, — aina hiljakseen."
Yksinäinen kari järven itäpohjukassa paistaa punaisenruskeana, saaret nousevat kivikkorantoineen, lahden poukamat leikkautuvat syvälle rantamiin.
"Minun olisi melkein mahdotonta tulla tänne, jos itse olisin muuttunut", Kirsti sanoo ajatuksiinsa vaipuneena. "Kaikki täällä silloin kuin syyttäisi minua… En ole milloinkaan osannut ajatella luontoa sieluttomana." —
Koko seudulla on omituinen voima heidän ylitseen, — nytkin, vaikka kaikki vielä on väritöntä ja vaaleaa. Puoleksi juhlallinen tunne, ikäänkuin kappelissa, jonne astuessa riisutaan kengät, — rauhallinen, salaperäinen lepopaikka haudatuille muistoille, — jossa joka kummun alla on joku rakas tuttu eikä tarvitse muuta kuin koputtaa, jotta ne heräisivät eloon.