Leppäniemen kellahtava päärakennus vilahtaa puiston takaa. Yhä lähemmäksi he tulevat, eroittaa jo nuottakodan rannalla ja valkoisella hiedalla kirkkoruuhet.
"Kumma, ettei ole ketään vastassa", sanoo Pentti auttaessaan Kirstiä maalle. "Ehkä eivät odottaneet meitä näin varhain."
Yhtaikaa tulee molemmille sama ajatus: mennä ensin Suvihuvia katsomaan.
Ja he lähtevät sinne pitkin metsäpolkua, jonka sora vajottaa.
Kanervikko on molemmin puolin ruskeaa kuin kulon jäljeltä, —
valkovuokot lyyhistyvät turpeesen sadetta janoten, terät supussa.
Käsi kädessä he seisovat nojautuneina Suvihuvin pihaporttiin, joka on naulattu kiinni ja paremmaksi vakuudeksi vielä nuoranpätkällä sitaistu. Rakennuksen lautaseinät ja kattopäreet ovat talven kuluessa harmaantuneet, ja peittämättömistä ikkunoista paistaa asumattomuuden autius. Pihalla ei näy ainoatakaan elävää olentoa, paitsi yksinäistä västäräkkiä, aikaista kesälintua, joka tasajalkaa hyppelee portaitten eteen kokoontuneen vesilätäkön reunalla.
Kirstin katse lentää katonrajaiseen yliskamarin ikkunaan. Hänen neitikammionsa…
Pentti seuraa hänen katsettaan ja hymyilee itsekseen jollekin ajatukselle.
"Minä muistan jotain…" hän sanoo.
"No, mitä, — kerro toki…!"
"En tiedä, — sinä ehkä naurat… Vaan kerran kun olimme olleet vähän aikaa kihloissa, — silloin elokuun kuutamoöinä, — en saanut unta silmiini, — tiedätkö. Ajattelin vaan sinua, — sellaisia mielettömän onnellisia ajatuksia… Vihdoin puin päälleni ja menin ulos.
"Tulin Suvihuville, — siellä, täällä puutarhassa loisti kiiltomatoja, — aivankuin pienet vihreänvalkean lyhdyt niitä riippui pensaissa…