"Sinun ikkunasi edessä oli verhot, mutta ikkuna oli auki ja tuuli löyhytti niitä… Minä katkoin kukkia lavoista sikin sokin ja sinkautin ne ikkunasta sisään… Kuulin, kuinka ne kahahtivat… Sinä et herännyt… Minä panin maata hiekalle ikkunan edustalle ja makasin siinä päivänkoittoon asti…"
Kirstin syöksyy veri kasvoihin, ja hän tuntee äkkiä suurta hellyyttä
Penttiä kohtaan.
"Miksi et huutanut minua…?" hän sanoo. "… Minä olisin tullut luoksesi."
"Toiset olisivat heränneet…"
"Olisin kiivennyt alas ikkunasta…"
Hitaasti he kääntyivät takaisin.
Leppäniemen kujalle saapuessa kuuluu äkkiä lyhyttä, vainuavaa haukuntaa, ja Teppo, lappalaiskoira, syöksähtää tielle korvat sojossa ja luimistelee pienillä, vihaisilla silmillään. Seuraavassa tuokiossa se jo anteeksi pyytäen nousee pystyyn, ulisee ja vinkuu ilosta ja juoksee kaaressa tulijain ympärillä.
"Näetkö, — se tuntee meidät, — Teppo — Teppo!"
Kirsti silittää sitä hyvillä mielin kuin tuttua ainakin. Pitkät unet pankon takana ovat sitä lihottaneet, karva on vielä talvitakuissa ja liikkeet kankeat.
Pihalla tulee vastaan keskenkasvuinen piikatyttö, joka heidät nähtyään seisahtuu puolijuoksussa, niin että kannettavasta vesisoikosta osa läikkyy maahan. Hänen lapsimaisiin kasvoihinsa leviää tyhmistynyt ja hämmästynyt ilme.