Kuloa ja kevättä: Novelleja - Aino Kallas

Viimeiset sanat kuultuaan Johan Magnus säpsähti, hän muisti äkkiä Ailin, selvästi, ikäänkuin olisi nähnyt hänet ilmi-elävänä edessään, — ja sitten hän käsitti, ettei hän olisi voinutkaan täyttää lupaustaan. Hän puristi Edithin kättä painaen alas päänsä, ja vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ymmärsi sisar kuitenkin, että Johan Magnus tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän kuittasi koko tapahtuman pienellä hymyllä ja tavallisella: "No niin, soitanko jotain, Johan Magnus?" mutta jäätyään yksin, hän tiesi, että Johan Magnus oli häneltä mennyttä kalua.

Heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he tunsivat sen kumpikin, Edith selvästi, Johan Magnus himmeämmin. Se ei sentään estänyt häntä kerran alkuun päästyään kertomasta sisarelle rakkautensa iloja ja huolia, jotka vaihtelivat sen mukaan, millä päällä Aili-neiti oli sattunut olemaan. Ja puhuessaan tytöstä tuli hän melkein kaunopuheiseksi. Aili oli niin iloinen, niin iloinen, että häntä pelotti ja hurmasi samalla, — hän oli kuin päivän paiste metsässä, joka yhä pakenee, — jotain, "ota kiinni!" koko olennossa. Ja hänellä oli silmät, jotka taisivat panna pään pyörälle… Ja kuinka hän osasi nauraa… Johan Magnus joutui intoihin puhuessaan, ja vasta jälkeenpäin hänelle johtui mieleen, ettei Edith ollut vastannut mitään hänen ylistyksiinsä, vaan kuunnellut äänetönnä.

Kerran sai hän hänet houkutelluksi mukaansa arpajaisiin kirkonkylässä, jossa Ailin oli määrä myydä arpoja. Edith oli suostunut puoleksi vastahakoisena, puoleksi uteliaana. Ja perille tultua hän ilman Johan Magnuksen esitystäkin olisi tuntenut tytön, — juuri tuommoiseksi oli hän häntä ajatellut. Aili tuli häntä vastaan veikistelevän kohteliaana ja alkoi puhua laverrella tapansa mukaan, taisi selvästi huomata hänen koittavan miellyttää, mutta hän vaikeni pian. Edithin koko olennossa oli jotain, joka teki, että hänestä tuntui, kuin olisi hän yhtä hyvin voinut ampua nuolensa kiviseinään, ne ponnahtivat takaisin. Ja paikalleen palattuaan hän pyörähti kantapäillään ja kuiskasi toverilleen: "Huh, kuinka ikävä hän on, — neiti Hjelm, — ja ylpeä, oikea puunukke!" Mutta Johan Magnukselle hän sanoi pää kallellaan: "Kuinka teidän sisarenne on kaunis!" Ja huomattuaan sen olevan tälle mieleen, hän lisäsi: "Voi hyvänen aika — ja niin teidän näköisenne!" Mutta koko sen illan hän vaistomaisesti karttoi Edithiä ja keikaili Johan Magnukselle tavallista vähemmän.

Edith kävi kovaa taistelua sielussaan näinä aikoina, ja tämän illan jälkeen katkeruus hänessä kasvoi. Se kalvoi ja kidutti häntä öin ja päivin, ja hän taisi valvoa ja käännellä vuoteellaan, vakuuttaen itselleen, että hänen elämänsä ja työnsä oli ollut turhaa ja että Johan Magnus tuon leikkikalun, tuon liikkuvan nuken tähden oli valmis unohtamaan koko heidän henkisen yhdyselämänsä ja työntämään hänet pois loppuunkäytettynä. Mutta aamulla sellaisen yön jälkeen oli hän sama kuin ennenkin, hiukan kalpeampi vaan kenties, hän liikkui hiljaisena ja arvokkaana toimissaan, piti huolta kaikesta, muisti kaikkea, ja Johan Magnukselle oli hänellä aina ystävällinen sana ja hymyily. Toisinaan häntä äkkiä alkoi kuin väsyttää, hän kammoksui omaa teeskentelyään, ja hänelle vilahti ajatus: mitä komediaa tässä näyttelemmekään? Hänen olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta, kertoa kaikki kärsimyksensä Johan Magnukselle, rukoilla häntä, varoittaa, pyytää… Mutta hän puri huuleensa ja vaikeni, ja taakka painoi häntä raskaampana kuin ennen.

Joka kerta kuin Johan Magnus iltasin tuli hänen pieneen boudoiriinsa, ja hän näki veljen katseesta, että tällä oli taas jotain kerrottavaa, — häntä peloitti, ja hän olisi tahtonut paeta. Joka kerta hän sanoi itselleen: Tämä on viimeinen kerta, nyt en jaksa enään! — ja hänet valtasi taas sama kiusaus, sama vastustamaton halu sanoa suoraan ajatuksensa, niin kauvan kuin vielä oli aikaa. Ja joka kerta hän kuitenkin kuunteli äänetönnä ja vaieten. Häntä oudostutti Johan Magnuksen ilme, tällä oli katseessaan melkein jotain haaveksivaa ja ujoa kuin nuorella pojalla, ja kun hän puhui tytöstä, kirkastui koko hänen muotonsa. Edith katseli näitä kasvoja, joissa hän oli luullut tuntevansa joka väreen, joka piirteen, joka ilmeen, ja hänestä ne näyttivät uusilta ja tuntemattomilta. Ja hän tunsi käyvänsä yhä vieraammaksi Johan Magnukselle.

Sitten seurasi se ajanjakso Johan Magnuksen rakkausjutussa, jolloin hän rupesi epäilemään, tokko saisikaan vastarakkautta. Tämä suuri lapsi tuli synkäksi ja raskasmieliseksi ja saapui Edithiltä hakemaan lohdutusta ajatuksilleen, kuten monasti ennenkin. Edith tukahutti kapinalliset tunteensa ja lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi, vakuutti hänelle kaiken käyvän hyvin, hänen piti vaan odottaa ja olla kärsivällinen… Tytön kylmyys oli vaan satunnaista ja oikun synnyttämää, seuraavana päivänä oli hän oleva toisin…

Hän uskoi itse siihen mitä sanoi, hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei tyttö kuitenkin lopulta ottaisi Johan Magnusta. Johan Magnus ei tosin enään ollut nuori, mutta hän oli komea mies huolimatta harmaasta tukastaan ja sitäpaitse rikas ja Rautlahden omistaja. Edith ei ollut tarvinnut kuin kerran nähdä tytön tietääkseen tarpeeksi… Jos tyttö oikuttelikin, niin oli se vaan ollakseen sitten sitä varmempi asiastaan. Nuo tuollaiset osasivat kyllä pitää kiinni valloituksistaan…

Mutta heidän vastainen avioliittonsa… Tytöstä tulisi Johan Magnuksen taloudenhoitaja ja hänen lastensa äiti, — vaan ei mitään muuta. Hän ei olisi koskaan ymmärtävä miestään, ei koskaan kohoava hänen kannalleen, ei milloinkaan käsittävä sitä, mikä oli hienointa ja parasta hänessä. Johan Magnuksen sisäinen mailma, hänen ajatuksensa ja tunteensa, niin täynnä erämaan omituista runollisuutta, se oli pysyvä hänelle aina lukittuna ja suljettuna. Ja kun Johan Magnukselle tulisivat nuo mustat hetket, jotka hän niin hyvin tunsi, niin saisi hän taistella taistelunsa yksin, eikä kukaan ojentaisi hänelle auttavaa kättään.

Johan Magnuksella ei ollut enään niin paljon aikaa olla sisarensa kanssa kuin ennen, mutta Edith istuutui ikkunan ääreen ompeluksineen salaa katsellakseen, kuinka hän liikkui pihalla tai pelloilla jakelemassa käskyjään. Hän näki Johan Magnuksen voimakasrakenteisen vartalon, joka kohosi päätä pitemmälle muita ja kuuli hänen äänensä yli hälinän, ja hän ajatteli kaikkia niitä vuosia, jotka he olivat eläneet yhdessä… Mutta kun hän huomasi Johan Magnuksen tulevan kartanoa kohti, siirtyi hän pois, ennenkuin tämä ehti kohottaa katsettansa ikkunaan.

Eräänä iltana, kun hän istui salissa lukien, astui Johan Magnus sisään. Hän oli levoton näöltään, karttoi katsoa Edithiä silmiin ja kulki ympäri huonetta, tuon tuostakin pysähtyen ikkunan ääreen, naputellen ruutua sormillaan. Edith pani pois kirjansa ja istui liikahtamatta, odottaen mitä tulisi. Vihdoin pysähtyi Johan Magnus hänen eteensä.