Hän katsoi heltynein mielin Edithiä, sinä hetkenä ensimmäisen ja viimeisen kerran selvään tuntien, kuinka paljon sisar oli hänelle antanut.
"Edith, — tämä asia on sinulle vastenmielinen eikö niin?"
Edith käänsi pois päänsä.
"Sitä minä en ole sanonut, Johan Magnus".
"Edith, — rakas, pikku sisko, näenhän minä sen Edith, sinä et saa itkeä, kuuletko… Kas noin, et minun tähteni… Kuule", hän yhtäkkiä lisäsi, "minä lupaan jättää koko asian, — niin, sen minä lupaan. Minä en voi kestää, että sinä…"
Hän sanoi sen nopeasti ja kiivaasti, itse sitä sanoessaan uskoen, että se kävisi päinsä helpostikin.
Edith oli saanut taas takaisin tyyneytensä ja katsoi veljeen. Jos hänellä olikin myrsky sydämessään, ei pinnalle ehtinyt edes väreitä.
"Johan Magnus", hän sanoi, "sinä olet ollut minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. Jos minulla olisi ollut poika, niin olisin kenties rakastanut häntä samalla tavalla…"
Hän vaikeni ja jatkoi sitten:
"Ymmärrätkö, Johan Magnus, minä en pyydä sinulta mitään muuta, kuin että saan olla uskottusi kuten ennen. Minä en ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos koittaisin asettua sinun ja onnesi välille… Sinä voit tulla kertomaan minulle kaikki, — ihan kaikki, — ymmärräthän… Hänestä myöskin", — tuli hitaammin.