Kesken näitä ajatuksiaan muisti hän Edithin, ja silloin hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän ei siihen saakka ollut lainkaan koittanut selvittää ajatuksiansa eikä tuumia, mihinkä ne johtaisivat, mutta siinä silmänräpäyksessä hän tiesi, että hänen tunteensa tyttöä kohtaan oli rakkautta eikä mitään muuta, ja ettei hän mitään niin olisi toivonut kuin voida mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja saatuaan tämän ajatuksen selville, hän häpesi sekä sitä että itseään. Hän tunsi itsensä kuin syylliseksi Edithiä kohtaan, tunne jostain vääryydestä alkoi kalvaa häntä. Mutta sen sijaan että hän olisi koittanut sisarta karttaa, osoitti hän hänelle kaksinkertaista huomaavaisuutta, ikäänkuin siihen ajatuksiaan kätkeäkseen.

Hänen ei pistänyt päähänsäkään kertoa niitä Edithille, vaikka tämä vuosien kuluessa oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa. Hän tiesi, että Edith tunsi hänet perin pohjin, tunsi joka sopukan hänessä, ja kuitenkin oli hänellä tunne siitä, ettei Edith tällä kertaa voisi häntä ymmärtää. Sillä hän ei itsekään ymmärtänyt itseään. Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi. Siinä ei ollut rahtuakaan siitä puoleksi jumaloivasta, puoleksi toverillisesta tunteesta, joka hänellä oli ollut Edithiä kohtaan. Edith oli aina ollut yläpuolella häntä, — kaikessa, — hän oli sisaressaan ihaillut kuin jotain korkeampaa ja täydellisempää olentoa. Ailia hän sitävastoin ajatteli aivan toisella tavalla, — hän tunsi suojelevaa hellyyttä tuota tyttöä kohtaan, jolla alati oli kuopat poskissa ja silmät naurussa, hän tunsi itsensä niin suureksi ja voimakkaaksi hänen suhteensa. Ailin läsnäolo ei milloinkaan häntä painanut, hänen mielensä kävi heti kevyeksi, kun hän näki tytön, ja ajatukset alkoivat heti kiertää iloisia teitä. Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotain oikein hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja, että tyttö olisi saanut nähdä, kuinka voimakas hän oli.

Edithillä ei pitkiin aikoihin ollut edes aavistustakaan siitä, mikä veljen sielussa oli herännyt. Johan Magnuksen tiheät tehtaalla käynnit eivät tietysti jääneet häneltä huomaamatta, mutta siihen aikaan oli Rautlahdella juuri rakennusten korjauspuuhia, ja hän uskoi sentähden helposti sen tekosyyn, että Johan Magnus kulki niitä koskevissa asioissa, joka muuten osaksi oli tottakin. Hänelle oli myös pistänyt silmään, että veli oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen eikä enään niin useasti kehitellyt hänelle omituisia ajatussuunnitelmiaan, mutta vaikka hän aina tunsikin, että Johan Magnus oli häntä lähinnä juuri synkkinä hetkinään, iloitsi hän kuitenkin tavallaan siitä muutoksesta, jonka luuli veljessä huomanneensa.

Sitten, — kun suhdetta jo oli kestänyt pari kolme kuukautta, — sai hän äkkiä tiedon koko asiasta, juorupuheena kylältä, juttuna, jota kuiskailtiin talosta taloon. Hänen ensimmäinen tunteensa oli suru siitä, että Johan Magnus ei ollut itse sitä hänelle kertonut, vaan että hänen oli täytynyt se muitten kautta kuulla. Mutta siihen sekaantui heti lukemattomia muita tunteita, — hän ymmärsi yht'äkkiä, mitä oli kadottamaisillaan. Ja kotiintultua tämä tyyni, järkevä nainen, niin tottunut itseään hillitsemään ja tunteitaan voittamaan, kätki kasvot käsiinsä ja itki, — katkerasti, kuten kerran nuorena tyttönä, kun Johan Magnusta luultiin kuolleeksi.

Johan Magnus tullessaan kotiin ei heti ensi katsannolta huomannut sisaressaan mitään erinomaista, mutta sitten oudostutti häntä tämän tavaton kalpeus ja äänettömyys. Illallisen aikana ei Edith puhunut juuri sanaakaan, ja kun he sen jälkeen siirtyivät saliin, istahti hän pianon ääreen soittamaan tapansa mukaan. Vaan lyötyään pari väärää accordia, hän käännähti veljeensä päin ja ilman mitään johdantoa kertoi koko asian, semmoisena kuin oli sen kuullut. Itse puolestaan ei hän lisännyt siihen sanaakaan.

Johan Magnukselle tuli se ihan odottamatta. Hän ei itsekään ollut oikein selvillä, millä lailla hän olisi suonut Edithin saavan tiedon siitä, — että sen joskus täytyi tulla ilmi, sen hän kyllä ymmärsi, — mutta näin se ei ainakaan olisi saanut tapahtua. Ja hän olisi melkein suonut, että Edith olisi ollut kiivastuksissa, itkenyt ja pannut toimeen kohtauksia, — se olisi tehnyt asian hänelle helpommaksi. Sisaren tyyni käytös vei häneltä aseet.

"Vai niin, — niinkö kerrotaan… No, — entäpä, jos he olisivatkin oikeassa…"

Edith oli noussut ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Ei noin, — Johan Magnus, — ei noin…! Minä olen ollut sokea, kun en ymmärtänyt, että näin lopulta oli käyvä. Minähän olen sinulle vain sisar… Mutta minä olisin suonut, että itse olisit ensimäisenä kertonut…"

Nämä harvat sanat, sisaren matala, pehmeä ääni ja hänen katseensa, jonka Johan Magnus tunsi sitä katsomatta, ne vaikuttivat häneen omituisesti ja valtavasti. Hänessä heräsi hetkeksi voimakkaana koko se ihailun ja hellyyden sekainen tunne, joka oli sitonut häntä tähän sisareen. Mitä hän oli tekemäisillään? Työntäisikö hän pois sen ainoan olennon, joka oli häntä ymmärtänyt, sen ainoan, jolle hän oli voinut kertoa ajatuksiaan, — joka oli antanut hänelle kodin! Silmänräpäyksen aikana hän tuli vasten tahtoaan verranneeksi Edithiä ja Ailia, ja tällä kertaa vaa'an tasapaino arveluttavasti kallistui. Ja häntä alkoi yhtäkkiä kaduttaa kaikki.