Edith kuunteli näitä uskontunnustuksia, — niin kaukana kaikesta kaunopuheisuudesta, mutta selvä- ja jyrkkäpiirteisiä kaikessa yksinkertaisuudessaan, — ja syvä hellyyden tunne, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut muita kohtaan tuntenut, alkoi kasvaa hänen sydämessään. Tämä kylmä ja ylpeäluontoinen nainen, joka oli kasvanut ja ehtinyt täysi-ikäiseksi yhä pysyen tuntemattomana ympäristölleen, lähimmillekin omaisilleen, jota ei kukaan voinut kehua tuntevansa, jolla ei koskaan ollut varhaisimpina tyttö-aikoinakaan ollut ystävää eikä uskottua, joka ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään, — hän puolestaan löysi tässä veljessä kaiken, mitä tiedottomasti tai tietoisesti oli etsinyt.
Hänen hieno, naisellinen käsitystapansa vaikutti lieventävästi Johan Magnuksen jyrkkiin, usein liioitteleviin ajatuksiin, hänen tyyni, aina tasainen käytöksensä vähensi ainakin osaksi sitä synkkyyttä ja epäluuloisuutta, johon entinen erakko oli taipuvainen antaumaan. Ja yhtä suuressa määrin muuttui näinä aikoina Edith itse. Hänessä taisi huomata iloisuutta, joka ennen oli ollut kokonaan vierasta hänelle, hän oli tullut puheliaammaksi, avomielisemmäksi muitakin kohtaan, — jäykkyys ja luopääsemättömyys hänen olennossaan, jotka kauvan olivat vaikuttaneet sen, että häntä aina kohdeltiin pikemmin pelonsekaisella kunnioituksella kuin rakkaudella, alkoivat vähitellen, kuin huomaamatta haihtua.
Heidän suhteensa, joka muodostui näitten vuosien kuluessa, oli enemmän kuin veljen ja sisaren tavallisesti, — se oli jonkinlaista ystävyyttä, sellaista, jota syntyy ainoastaan samasieluisten ihmisten välillä. Se oli hieno suhde, jota ei olisi voinut puristaa mihinkään niistä ahtaista muodoista ja rajoista, joita ihmiset ovat määränneet sitoviksi miesten ja naisten keskisille suhteille eikä nimittää millään niistä nimityksistä, joita niille aikojen kuluessa on keksitty.
Erakko-elämää, johon heitä kumpaakin luonne veti, he nytkin jatkoivat tavallaan, mutta tällä kertaa kahden. He olivat asuneet neljä vuotta Rautlahdessa tutustumatta muihin pitäjäläisiin kuin omiin alustalaisiinsa, ja vieraita ei koko sillä ajalla ollut käynyt muita kuin toinen naiduista sisarista pikku tyttönsä mukana. Koko sen käynnin aikana oli Johan Magnus ollut tavallista vaiteliaampi, leikitteli pikku Margitin kanssa ja hypitteli häntä polvillaan, antaen Edithin kokonaan pitää huolta sisarensa viihtymisestä ja vilkastuen entiselleen vasta kun vieraitten vaunut olivat kadonneet tien käänteesen.
Muuten puuhasi hän ahkerasti kartanossa ja maittensa hoidossa, — hän tuli hyvin toimeen väkensä kanssa, osasi asettua heidän kannalleen, — seikka, jota Edith ei koskaan oppinut. Hän puolestaan piti huolta kodista ja taloudesta, ja iltasin Johan Magnuksen tultua työstä, hän tavallisesti soitteli pianon ääressä pitkät iltakaudet. Kerran hän ehdoitti että ruvettaisiin lukemaan ääneen kirjallisuutta, mutta silloin oli Johan Magnus vastannut: "Ei, tiedätkö mitä, Edith, soita ennemmin, sitä kieltä minä paremmin ymmärrän". Kehittymättömän luonnonlapsen herkkään mieleen sulautuivat välittöminä ja valtavina kaikki ne ihmeelliset, surumieliset soinnut ja säveleet, jotka kerran olivat syntyneet kuolemattoman Schubertin tahi Beethovenin sielussa. Ja istuessaan lumisina talvi-iltoina pienessä salongissaan, jonka Edithin kehittynyt kauneusaisti oli koristanut, tunsivat he kumpikin tyytyväisyyttä elämäänsä ja toisiinsa.
Niin kului neljä vuotta. Silloin sattui seikka, yhtä odottamaton toiselle kuin toisellekin, jota ei kumpikaan ollut ottanut lukuun suunnitelmissaan, ja joka oli omiaan vaikuttamaan suuria ja ratkaisevia muutoksia heidän välisessä suhteessaan. Johan Magnus rakastui.
Hänen rakkautensa esine oli läheisen tehtaanomistajan pieni koti-opettajatar, joka sinne eräänä syyspäivänä oli pyrähtänyt pääkaupungista. Johan Magnus näki hänet kerran tehtaalla käydessään, — teenjuonnin aikana oli tullut sisään pikkuinen olento, joka esitettiin neiti Aili Laitiseksi. Johan Magnus oli tottumaton ja saamaton naisten seurassa ja mieluummin heitä karttoi kuin katseli, mutta tätä tyttöä täytyi hänen silmäillä yhtämittaa. Hän oli pienen pieni ja hyvin vilkas, silmät, suu ja kädet alituisessa liikkeessä ja yhtämittaa hän sanoi: "Voi hyväinen aika!" Hän nauroi alituisesti ääneen, aiheettomasti ja vallattomasti, ja se ensin kiusasi Johan Magnusta, mutta kun tyttö sitten vähän aikaa pysyi totisena, kiusasi sekin häntä, ja hän olisi taas tahtonut kuulla hänen nauravan. Hän mietti kauvan mitä olisi sopivinta sanoa puheen aluksi, mutta ei keksinyt muuta kuin tuon tavallisen: "Kuinka neiti viihtyy maalla?" ja saatuaan sen sanotuksi hän heti häpesi ja punastui. Tyttö nauroi sydämen pohjasta ja vilkaisten isäntäväkeensä hän vastasi viihtyvänsä erinomaisen hyvin, koska hän ylipäänsä viihtyi erinomaisen hyvin joka paikassa.
Siihen ei Johan Magnus enään osannut mitään sanoa, ja hän turhaan mietti uutta keskustelu-ainetta. Mutta tyttö pelasti hänet pulasta. Hän alkoi kysellä kaikenlaista Rautlahdelta, ja tuskin ehti Johan Magnus vastata, kun tytöllä oli jo uusi kysymys valmiina. Oliko siellä kaunista? Oliko hänellä purjevene? Miksei neiti Hjelm ollut tullut mukaan? Oliko hän asunut kauan Rautlahdella? Ja saatuaan kuulla, että Johan Magnus suurimman osan ikäänsä oli oleskellut Afrikassa, pani tyttö päänsä kallelleen ja sanoi: "Voo-i, — todellako, — hyvänen aika!"
Kun Johan Magnus myöhään illalla ajoi kotiin puolikuutamossa, oli hän oudolla mielellä. Hän oli yhä näkevinään ruskeat, kirkkaat silmät, ne loistivat häntä vastaan pimeästä kuin tähdet, nauraen ja veikistellen… Ja hänen korvissaan soi yhä heleä nauru, joka kaikui tarttuvana ja vastustamattomana ja niin nuorena, niin nuorena… Hän vetäsi ohjaksia tiukemmalle, ja virma hevonen ryntäsi juoksuun. Koko loppumatkan hän ajoi samaa tulista kulkua, se kuin rauhoitti ja tyynnytti, mutta tultuaan likelle Rautlahtea ja nähtyään tulen pilkoittavan Edithin kamarista, hän yht'äkkiä hiljensi vauhtia ja saatuaan hevosen riisutuksi, hän hiipi makuuhuoneesensa yläkertaan, varpaillaan ja kolinaa varoen kuin pahantekijä. Sinä iltana hän ei olisi tahtonut tavata Edithiä.
Mutta tehtaalle oli hänellä jo seuraavalla viikolla asiaa ja sitten yhä tiheämmin. Nämä käynnit muodostuivat hänelle merkkipäiviksi, ja niitten välillä olevan ajan hän eli edellistä muistellen ja seuraavaa odotellen. Joskus sattui, että tyttö ei tullut näkyviin koko iltana ja silloin oli Johan Magnus mustalla mielellä kotiinpäin ajaessaan, mutta saatuaan edes vilahdukselta nähdä vilkkaat, mielittelyhaluiset silmät, taisi hän niistä uneksia pitkät ajat. Tyttö puhui aina hyvin paljon, kaikista asioista sekaisin, mutta Johan Magnuksesta oli aivan sama, mistä hän puhui, hän kuunteli kaikkea samalla mielenkiinnolla. Ja sitten yksin jäätyään, hän ajatteli, kuinka hauska olisi aina saada kuulla tuota puhelua, joka oli kuin linnun viserrystä tai laineitten lipinää ja kuinka hauska olisi kerran saada koskettaa tuota ruskeata tukkaa, joka aina oli vallattomassa epäjärjestyksessä. Ja sitten kietoa kätensä vartalon ympäri, joka oli hieno ja hoikka ja taipuva kuin nuori paju.