Ja sitte toisen kerran, kun he olivat jääneet kahden kesken: "Sinä et voi aavistaa pikku Edith, kuinka hyvän työn teit, kun kirjeesi kirjoitit. Minä olin jo tottunut pitämään itseäni sellaisena erakkona, ilman kotia ja omaisia. En luullut teidän minusta paljoakaan huolivan".
Heidän välinsä tuli yhä sydämmellisemmäksi sen kesän kuluessa, jonka Johan Magnus viipyi. Ja Edith, — hieno suuren maailman nainen, ylimysperheen ylimysmielinen tytär, — hän tunsi suurta kummallista myötätuntoisuutta tätä pitkää, hiukan kömpelöä veljeä kohtaan, johon erämaitten yksinäisyys oli painanut leimansa.
Syyskesällä äiti kuoli, — esikoispoikansa syliin, jonka kohtalo oli ollut hänen elämänsä suurin suru. Pian sen jälkeen lähti Johan Magnus.
"Minä tulen kenties joskus takaisin", hän lähtiessään sanoi Edithille, "— ja sitten ostan suuren talon ja vien sinut sinne emännäksi, — jollei sinulla jo ole omaa kotia", hän lisäsi.
Sitä poissa oloa kesti kuitenkin vielä kymmenen vuotta, osittain Afrikassa, osittain Lontoossa, jonne hän siirtyi myytyään liikkeensä Kapmaassa. Sillä aikaa ehti vanha senaattori Hjelm kuolla ja molemmat nuoremmat sisaret joutua naimisiin. Edith hoiti isäänsä viimeiseen saakka ja otti sitten vastaan opettajattaren paikan eräässä kaupungin tyttökoulussa. Hänellä oli kyllä ollut kosijoita, — ei kuitenkaan kovin monta, — mutta ei ollut huolinut kestään niistä. Hänen kylmä hieno, säännöllinen kauneutensa ei vuosien kuluessa ollut paljoakaan kadottanut, ja yli kolmenkymmenen ikäisenä hän oli yhä soleva ja suoraryhtinen vartaloltaan, harmaissa silmissä sama umpimielinen, mitään ilmaisematon piirre kuin ennenkin.
Näitten kymmenen vuoden kuluttua palasi Johan Magnus takaisin, — koko joukon vanhettuneena, mutta rikkaana miehenä ja muuten ulko-olennoltaan viime aikoina huomattavasti hienontuneena, kuin silitystä saaneena. Ja lupauksen, jonka hän kerran puoleksi leikillä oli tehnyt, hän sanoja myöten täytti. Hän osti eräältä etäiseltä sukulaiselta Rautlahden vanhan perintökartanon, revitti alas vanhan huoneuston ja rakennutti meren rannalle uuden. Ja tuskin oli sen katto kohonnut, kun Edith virasta erottuaan muutti sinne veljelleen emännyyttä pitämään, vieden mukanaan entisen kotinsa sisustuksen, joka melkein koskematta oli jäänyt hänelle sisarten mennessä naimisiin.
Ja nyt kehittyi vähitellen omituinen suhde näiden kahden välille, — veljen ja sisaren, jotka oikeastaan olivat eläneet niin erilaisissa oloissa kuin suinkin.
Molemmat olivat he harvapuheisia ja hiljaisia, Edith luonteensa pakosta, Johan Magnus tottumuksesta. Mutta toistensa läheisyydessä he kumpikin sulivat. Johan Magnus, — merimies, Afrikanmatkustaja, tavaranvälittäjä, — joka ei koskaan ollut joutunut muitten kanssa mihinkään suhteisiin, paitsi liike-asioissa eikä naisia tuntenut muita kuin äitinsä, hän näki tässä kauniissa, pehmeäliikkeisessä sisaressa ensi kertaa naisen, — kaiken sen, mikä siihen käsitteesen sisältyy.
Tämä yli neljänkymmenen vanha mies, jonka hiukset levoton elämänlaatu oli ennen aikojaan harmaantanut, jonka kädet olivat voimakkaat ja työhön tottuneet kuin maalaisrengin, — hänellä oli monessa suhteessa vielä kuin lapsen mieli. Yhdeltä puolen oli hänellä paljonkin tietoja, vaikka hiukan hajanaisia ja sieltä täältä koottuja, ja monella erikoisalalla oli hän hyvin perehtynyt, mutta toiselta puolen löytyi paljon asioita, jotka hänelle olivat yhtä uusia ja outoja kuin ensiluokkalaiselle. Ne koulutiedot, jotka hän aikoinaan suurella vaivalla oli saanut päähänsä, olivat vuosien vieriessä haihtuneet näkymättömiin, ja itse vakavan Edithinkin täytyi toisinaan nauraa hänen nurinkurisille kysymyksilleen ja vastauksilleen. Muuten puhui Johan Magnus usein lapsuutensa aikuisista oloistaan, — taisi selvään huomata, kuinka paljon hän niitä oli ajatellut, — kertoi pieniä tapauksia ja muistelmia, jotka Edith oli luullut hänen aikoja sitten unohtaneen. Ja ensimmäistä joulua vietettäissä uudessa kodissa, pyysi hän sisarta koristamaan ja sytyttämään joulukuusen suljettujen ovien takana ja sitten vasta avaamaan ne, "niinkuin ennen kotona!"
Tunne- ja ajatuselämä sen sijaan oli hänessä hyvinkin kehittynyt, mutta omituiseen yksipuoliseen suuntaan, kuten ihmisten, jotka paljon ovat olleet yksin. Se oli kehittynyt pitkillä erämaa- ja aavikkoretkillä, jolloin hän kerrankin ei ollut kahteen vuoteen nähnyt ketään valkoihoista, öisten nuotiotulten ääressä, jolloin hän oli ollut pakoitettu etsimään seuraa omassa itsessään. Hän ei ollut lukenut kirjallisuutta tuskin ollenkaan, ei tuntenut tavallisempienkaan suuruuksien nimiä, mutta oli ajatellut ja miettinyt sitä enemmän. Ne olivat yksinäisyyden alakuloisia ajatuksia, erämaan teräväokaisia kukkia ja tuottivat hänelle harvoin iloa, mutta aina tyydytystä. Ja näitä tuumailujaan, — kaikkea sitä, mitä hän vuosi vuodelta oli miettinyt kokoon elämästä, kohtalosta, luonnosta, itsestään ja muista, — hän nyt alkoi vähitellen kertoa Edithille, kehitellä toista toisensa jälestä.