Jonkun vuoden kuluttua kirjoitti hän asettuneensa maihin Etelä-Afrikaan, johonkin Kapmaan englantilaisista siirtoloista, jossa hän oli saanut edullisen paikan eräässä suuressa tavara-liikkeessä. Sitten rupesivat kirjeet tulemaan harvemmin, hänellä oli paljon työtä, mutta näkyi menestyvän muuten hyvin, oli perustanut oman liikkeen ja laajensi sitä yhä. Se kannatti erinomaisesti ja tuotti voittoa, koska kilpailu ei ollut kovin suuri.
Edith oli ollut pikku tyttö hänen lähtiessään eikä muistanut häntä kuin ihan hämärästi, mutta kasvaessaan kuuli hän alati hänestä puhuttavan. Ja tämä veli, josta isä puhui teeskennellyllä ankaruudella, äiti pelonsekaisella rakkaudella ja hienot serkut ivallisella halveksimisella, — hän kasvoi hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan jonkinlaiseksi ihme-olennoksi, jota hän salaa ihaili ja ihmetteli, uskaltamatta sitä sanoa.
Muuten oli Edith jo lapsenakin sukunsa täysiverinen tyyppi ja kehittyi siksi yhä enemmän. Hän oli sulava liikkeissä, aika-ihmiseksi tultuaan hiukan kalpea, käytökseltään varma ja hillitty, puhui pikemmin vähän kuin paljon. Hän herätti aina huomiota, mihin ikinä tuli, ruhtinaallisella ryhdillään, seura-elämässä, kaduilla, joka paikassa, — mutta harva uskalsi häntä lähestyä. Ja hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa, jonka koko viehätys oli pienessä pystynenässä ja valkoisessa hammasrivissä, vei hänestä kokonaan voiton. Edithiä kyllä ihailtiin tavallaan häntäkin, mutta niinkuin hän olisi seisonut kuvapatsaana korkealla jalustalla.
Hän oli jo täysikasvuinen kun tapahtui ettei Johan Magnukselta tullut pitkään aikaan kirjeitä. Se teki kummallisen vaikutuksen kotona, äiti itki peittelemättä, isä sen sijaan koitti kätkeä levottomuuttansa ankariin sanoihin, mutta sähköitti kuitenkin salaa konsulaatille Kapkaupungissa. Sieltä tuli masentava vastaus. Mr. John Hjelm oli lähtenyt sisämaahan vuosi sitten muutamien alkuasukasten kanssa eikä hänestä sen jälkeen ollut mitään kuulunut. Kun se sanoma saapui, sulkeutui Edith päiväksi huoneesensa ja pysyi kauan aikaa eteenkinpäin kalpeana ja totisena.
Sitten kolmen vuoden kuluttua, — Edith oli silloin 22 vanha, — tuli Hyväntoivonniemen postileimalla varustettu kirje: kuolleeksi luultu Johan Magnus kertoi palanneensa pitkältä retkeltään terveenä ja reippaana. Äiti, joka jo viime ajat oli ollut kivulloinen, sairastui ilosta ja mielenliikutuksesta, vilustui vielä siihen lisäksi ja makasi monta viikkoa vuoteen omana.
Silloin päätti Edith ryhtyä toimeen. Hän kirjoitti veljelleen kirjeen, veljelle, jota hän ei oikeastaan yhtään tuntenut, ja joka ei tuntenut häntä, — kaunopuheisen, pitkän kirjeen, johon pani koko sielunsa ja sydämensä, — ja pyysi häntä edes käymältä palaamaan kotiin, jos vielä halusi äitiään nähdä. Äiti oli huono, ja loppu voisi tulla milloin hyvänsä.
Sitä lähettäessä ei hänellä ollut juuri suuria toiveita tuumansa onnistumisesta. Mutta kirjeen vaikutus oli odottamaton. Neljä kuukautta siitä kun se oli postiin pantu, saapui Johan Magnus Hjelm isänsä kotiin, oltuaan silloin poissa yhtä mittaa kolmetoista vuotta.
Tämä takaisin tullut tuhlaajapoika hämmästytti kaikkia niitä, jotka olivat toivoneet erityistä huvia hänen afrikalaistuneista tavoistaan, käytöksensä luonnollisuudella ja yksinkertaisuudella, jossa oli vaikea keksiä suurempaa moitteen sijaa. Sedät ja tädit arvelivat sen tulevan siitä, että hänen suonissaan sittenkin juoksi Hjelmien veri, mutta toiset varsinkin pääkaupunkilaisserkut huomauttivat, ettei sitä asiaa voinut niin arvostella, eikä tietää, koska Johan Magnus oli kyllin viisas aina vetäytyäkseen pois, missä suinkin voi, eikä seuroissa juuri suutaan avannut. Hän ei toisin sanoen antaunut mihinkään tilaisuuteen, jossa hänen sivistyksensä puutteellisuus olisi tullut ilmi.
Ja totta olikin, että tämä suuri, pitkä, roteva mies englantilaiskuosisessa puvussaan, jossa tuskin kukaan enään olisi tuntenut entistä hoikkaa, vilkasta Johan Magnusta, oli tavattoman hiljainen, harvapuheinen ja äänetön, — liekkö se sitten tullut siitä, että hän pitkillä sisämaan retkillään oli niin vähän ollut tilaisuudessa vaihtaa ajatuksia ja oli kuin tottunut pois siitä. Ainoa, jonka kanssa hän enemmän puheli, oli Edith, johon hän muuten heti ensi näkemältä oli kiintynyt.
"Vai niin, tuon näköinenkö sinä nyt oletkin, — pikku sisko", oli hän tervehtiessä sanonut, "— niin kasvanut ja niin kaunis! Vaan juuri tuollaiseksi minä sinua ajattelinkin saadessani sen kirjeen."