Edith kiersi huvilan ja pysähtyi keittiön portaille, jossa palvelustyttö istui marjoja puhdistellen.
"Tilta laittaa illallisen kolmelle hengelle tänään, — jotain lämmintä ruokaa myös, ymmärräthän, — ja sitten saa hakea pari simapulloa kellarista. Tulee vieraita".
Hän sanoi sen lyhyesti ja käskevästä ja odottamatta sen enempää kysymyksiä lähti sisään.
Suuri avara ruokasali, jonka ikkunat olivat pihalle päin, näytti kodikkaalta vaikka vähän jäykältä jykevine, vanhanaikuisine tammihuonekaluineen. Seinät olivat lautapeitteellä verhotut, ja molemmin puolin ovea riippui öljymaalauksia, jotka kuvasivat kirjavia hedelmiä tahi ammuttuja lintuja ja metsänriistaa. Uuni oli suuri ja avonainen, ruskeasta kiiltävästä fajansista, muinaispohjoismaalaista mallia. Edith oli pysähtynyt moniosastoisen kaapin eteen, joka yksinään täytti melkein koko seinä-alan. Hän avasi vasemmanpuolisen oven ja tarkasteli häikäisevän valkoisia pöytäliinoja, joita hyllyt olivat täynnä. Nekin olivat kaikki vanhanaikuista tekoa, suurikuviollista hienon hienoa kangasta ja Hjelmien suvun vaakuna kudottuna kuhunkin kulmaan. Hän valitsi niistä yhden ja levitti pöydälle ja alkoi sitä kattaa, ottaen kaapista esiin toisen toisensa jälestä sinikukkaisia, hapraita posliinilautasia, himmeäksi tahkottuja laseja ja hopeisia lusikoita, joitten varteen isot nimikirjaimet oli kaiverrettu.
Hän teki työnsä tyynesti, koneellisesti, tottuneella pehmeällä kädellä, liikkuen hitaasti pöydän ja kaapin väliä. Saatuaan kaiken järjestykseen, loi hän tarkastavan yleissilmäyksen ympäri huonetta ja toi hetken mietittyään salista kaksi pronssista korkeaa kynttiläjalkaa, jotka asetti pöydälle. Sitten heitti hän hartioilleen pehmeän, silkkikutoisen huivin ja avasi oven merenpuoliselle verannalle.
Tuulen henki, joka ei juuri koskaan Rautlahtea jättänyt, vaan pyrähteli aina esiin milloin miltäkin ilman suunnalta, lymyillen hetken aikaa rotkon pohjissa ja kallionkielekkeitten takana, se leyhähti häntä vastaan, leikitellen esiliinan pitkillä nauhoilla ja työntäen pikku hiukset otsalta taemmas. Vaan tänä iltapäivänä se oli hyväilevä ja pehmeä sävyltään, huokui kauan kestäneitä poutia ja meren suolaa.
Edith kietasi huivin tiukemmin olkapäilleen ja istahti keinutuoliin, ottaen pöydältä sinne jääneen koruompeluksen. Hän ompeli alussa ahkerasti, kumartuneena työnsä yli, ikäänkuin ajatuksia karkoittaakseen, mutta sitten yhä useammin pysähtyi neula, työ vaipui syliin, ja hänen harmaat, hiukan teräväkatseiset silmänsä jäivät tuijottamaan kaukana aukenevaa merenselkää, jonka toinen ranta sulautui pitkäksi, tummansiniseksi juovaksi.
Siitä oli siis ummelleen viisi vuotta, kun hän Johan Magnuksen kanssa oli tänne muuttanut ja siitä asti elänyt täällä erämaassa talvet ja kesät, — ollen hänelle, veljelleen, — sisar, äiti ja ystävä, — kaikki yhdessä.
Ja hän johtui muistoissaan yhä aikaisempiin aikoihin. Hän tunsi kuin tarvetta niitä ajatella, vetää esiin entisyyden tänä ratkaisevana hetkenä, jolloin uudet vaiheet jo ovella kolkuttivat.
Johan Magnus oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja oli nuoruudessaan ollut koko perheen ja suvun kadotettu poika. Koulussa oli hänen käynyt yhä huonommin luokka luokalta, hän oli huolimaton luvuissaan eikä niistä välittänyt, mutta sitä enemmän kaikenlaisista urheiluista maalla sekä merellä, joista hän aina palasi voittajana. Seitsentoistavuotiaana hän karkasi kotoa ja lähti merelle vanhempainsa tietämättä ja ilman heidän suostumustaan. Se herätti sanoin kuvaamatonta suuttumusta ja kauhistusta koko hänen hienossa, ennakkoluuloisessa suvussaan: vanhan senaattori Hjelmin poika alhaisena, tavallisena merimiehenä! Hän oli ottanut pestin valtameriä kulkevaan laivaan ja purjehti pari vuotta etäisiä vesiä, säännöllisesti joka satamapaikasta kirjoittaen kotiinsa kirjeitä, jotka säikäyttivät ylimysmielistä, heikkohermoista äitiä voimakkailla merimiestermeillään, mutta jotka hän kuitenkin luki salaa ilosta itkien.