"Se ei enään voi eikä saa olla niinkuin ennen, Johan Magnus. Samalla hetkellä kuin sinä tuot morsiamesi kotiisi, olen minä toisessa sijassa, — minun on väistyttävä. Siitä hetkestä on hänen ennen muita jaettava sinun ajatuksesi."
Johan Magnus näkyi miettivän.
"Sinä pysyt kuitenkin minulle aina samana, Edith", hän sanoi hitaasti.
Edith nykäytti päätään.
"Kas niin, elkäämme enään puhuko siitä. — Sinulla on myötätuuli Lepolaan, — eikö niin?" Hän sanoi sen ihan jokapäiväisellä äänellä ja varjostaen kädellä silmiään katseli ulapalle.
"Ni-in", Johan Magnus katseli myös sinnepäin hiukan hajamielisenä. "Ja hyvästi nyt sitte, Edith!"
Hän puristi vielä kerran sisaren kättä, mutta ei voinut mitään lukea tämän tyynistä, suljetuista kasvoista.
"Hyvästi, Johan Magnus! Onnea matkalle! — Ja muista lippua", huusi hän vielä jälkeen.
Hän seisoi laiturin porraspuulla ja katseli, kuinka vene pitkiä luoveja tehden purjehti kohti niemen kärkeä. Hänen oli ollut tapana veljensä purjehdusmatkoille lähtiessä huiskuttaa nenäliinaa, niinkauan kuin nähdä saattoi, ja nytkin haparoi käsi vaistomaisesti hameen taskua, mutta sitten hän veti sen äkkiä pois. Ja veneen kadottua niemen taakse, hän lähti kulkemaan takaisin päin pitkin rantatietä, yhtä hitaasti kuin oli tullutkin.
Rautlahden kartano oli rakennettu verkalleen kohoavalle rantatörmälle, keskelle kuusikkoa. Se ei ollut suuren suuri ja oli uuden aikaista huvilatyyliä, avarat verannat molemmin puolin ja pienet ulkonevat parvekkeet yläkerran päädyissä. Puutarha, joka oli raivattu sen ympärille kivikkomäkeen, näytti olevan vielä jotenkin alullaan, kukat ja pensaat eivät oikein ottaneet menestyäkseen pengermissä, joita tuuli alati lakaisi. Rakennuksen takana kohosi jyrkkänä vuoriseinä, — huipulle oli pystytetty näkötorni, josta toisella puolen näki merelle, kauas yli niemen ja lahdelman ja toisaalla vihertäviä pelto- ja niittymaita ylt'ympäri siellä, täällä mäkien notkoissa.