Johan Magnus oli hypännyt kivelle ja piteli veneen irroitettua nuoraa kädessään. Hän oli punastuksissaan ja hämillään kuin koulupoika.
"Minä toivon sitä, tietysti… Tapasin hänet viime keskiviikkona pappilassa ja luulin huomaavani…"
Naisen kasvoilta suli hetkeksi jäykkyys.
"Johan Magnus", hän sanoi, "lupaa minulle eräs asia. Jos hän myöntyy pyyntöösi, niin tuo hänet vielä tänä iltana tänne, lupaatko? Anna minun ensimmäisenä ottaa osaa onneesi, — sillä Jumala tietää, että soisin siitä sinulle onnea koituvan", lisäsi hän huo'aten. "Ja kuule, muista vetää lippu mastoon kotimatkalla, jos kaikki käy hyvin. Minä tahdon nähdä jo kaukaa, miten on käynyt".
Johan Magnus oli nopeasti sitaissut nuoran vielä kerran paalun ympäri ja seisoi sisarensa vieressä.
"Edith", hän tarttui häntä kädestä, "Edith, luuletko, etten minä ole nähnyt, ettei tämä kaikki ole mieleen sinulle, vaikket sitä ole suoraan sanonutkaan. Minä olen nähnyt sinun kärsivän viime aikoina, mutta sinä olet niin äänetön ja hiljainen… Etkö sinä, — etkö sinä kenties — pidä hänestä?" tuli hiljemmällä äänellä.
Sisar veti kätensä irti. "Kyllä hän on hyvin sievä tyttö, — pikku Aili
Laitinen. Hyvin soma, — ja iloinen myös!"
Johan Magnus katsoi häntä tutkivasti, koittaen noista läpipääsemättömistä, verhotuista silmistä saada selville hänen ajatuksiaan.
"Mutta sittekin on siinä jotain, — eikö niin, Edith? — Minä en tiedä, mutta minusta on kuin ei meidän välimme enään olisi oikein samaa kuin ennen?"
Edithin kasvot hiukan värähtivät.