Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oli ryöstäytyä hänen käsistään, — äkillinen tuulenpuuska pingoitti sen kaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun, liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousi kiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli, — myötäinen koko ajan, — tunnissa olisi hän perillä.
Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjo luikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassa kesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, — napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta, jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä, iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassa olemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti, oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän teki voimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijan kehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisena hetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi heti epäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, — harmaissa silmissä, jotka ensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuin pohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista, vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä, sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistä tahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, — sen vähän pitkäveteistä sointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.
Johan Magnus oli saanut purjeet kuntoon ja aikoi juuri päästää veneen irti, kun taakseen katsahtaessaan näki naisen päivävarjo kädessä tulevan rantatietä pitkin. Nainen oli pitkä ja sulava vartaloinen, käveli kepeästi, mutta hitaasti ja vähän kumarruksissaan, — ei näyttänyt pitävän kiirettä.
Johan Magnuksen päivän paahtamille kasvoille levisi omituinen ilme, — hän kumartui asettelemaan veneen pohjalautoja paikoilleen ja antoi samalla ruusun pudota rinnasta.
Nainen oli saapunut rantaan ja pysähtynyt laiturin päähän, sen kaidepuuta vasten nojaten. Hän oli keski-ikäinen hänkin, — kenties likemmä neljänkymmenen — ja hyvin Johan Magnuksen näköinen, — ensi katseella olisi heidät tuntenut sisaruksiksi. Samat harmaat, tummaripsiset silmät, samat hienot, kapeat piirteet, — naisella vaan kaikki vielä paljon sirotekoisempaa. Hän teki sen vaikutuksen, että oli ollut sangen kaunis nuorena, — kauneutta, joka kenties kuitenkin enemmän oli herättänyt abstraktista ihailua muotojen puhtaudellaan ja säännöllisyydellään, kuin välitöntä tunnetta. Sillä hänellä oli samalla jotain kylmää ja suljettua, jotain 'noli me tangere' kasvojen hienoissa piirteissä, melkein luotaan karkoittavaa, jota ei niinkuin veljellä lieventänyt katseen lämmin värähdys.
"Vai niin, — sinä lähdet nyt siis, — Johan Magnus?"
Ääni, jolla sanat lausuttiin, oli tyyni ja tasainen, ilman vähintäkään mielenliikutuksen värettä.
"Niin, Edith", — Johan Magnus näkyi yhä puuhailevan lautojensa kanssa, joita tänään oli vaikea saada paikoilleen. Ja sitten, hetken kuluttua, kun ei nainen siihen mitään vastannut: "Sinä et kenties sittenkään soisi sitä, — vai kuinka?"
Nainen ei liikahtanut, ainoastaan hienot rypyt silmien alla vetäytyivät kokoon.
"Eihän tässä voi olla puhetta minun tahdostani tai mielipiteestäni", hän vastasi. "Sinä kai itse tiedät parhaiten, mikä on onneksi… Mutta…" hän etsi sanoja, "— oletko sitten varma, että hän, tuo pikku… no niin, että hän suostuu, tarkoitan…?"