Johan Magnus jäi seisomaan liikahtamatta. Hänet valtasi ääretön halu juosta sisaren jälkeen, sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä, pyytää anteeksi, lohduttaa… Mutta sitten hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsillään. Oikeastaan, mitä olisi hänellä sanomista…

Sisaren omituinen äänen sointu kiusasi häntä ja soi hänen korvissaan, hän oli kuin vilahdukselta nähnyt osan siitä taistelusta, joka riehui niin likellä häntä. Sinä iltana hän valvoi kauan vuoteellaan ristiriitaisten ajatusten uhrina, miettien ja tuumien sinne tänne, voimatta kuitenkaan muuttaa päätöstään.

Ja seuraavana päivänä hän pani purjeveneensä kuntoon purjehtiakseen
Lepolan tehtaalle.

* * * * *

Käsityö oli jo aikoja sitten solunut Edithin helmaan ja siitä vähitellen lattialle, ja kun hän vihdoinkin kumartui sitä nostaakseen, oli hänen kasvoissaan väsynyt ilme.

Sitten hän nousi taistellen alakuloisuutta vastaan, joka väkisin pyrki valtaamaan hänet, ja meni sisään. Boudoirissa heitti hän yltään suuren valkoisen talousesiliinansa ja viivähti hetken aikaa kuvastimen edessä. Hänen violettiin vivahtava kesäpukunsa oli vyötärön kohdalta tiukka ja ruumiinmukainen, mutta valahti siitä alaspäin pehmeinä laskoksina. Hihansuissa ja kaulanympärillä oli leveätä, keltaista pitsiä tiheissä poimuissa. Hänen uhkea tukkansa, joka ei ollut tumma eikä vaalea, vaan siltä väliltä ja omituisen kiilloton, oli koottu päälaelle komeaksi solmuksi, ja niskassa sekä ohimoilla kihertyivät hiukset pieniksi suortuviksi.

Hän poikkesi keittiössä antaakseen vielä jonkun käskyn, ja kummasteli itse, ettei hänen äänensä mitään ilmaissut. Sitten astui hän jälleen verannalle ja pantuaan kokoon pöydälle jääneen koru-ompeluksen, hän kävi istumaan portaille ja pyyhkäsi kädellä otsaansa. "Huomenna kaikki tämä on ohi", hän mietti ja tarttui siihen ajatukseen, — "kaikki ohi, — kuinka kummallista!" Ja hän alkoi tuijotella merelle päin.

Oli elokuun loppupuoli, ja päivät lyhenivät huomattavasti. Syksyä oli ilmassa, enemmän kuitenkin enteinä vain ja aavistuksena vielä. Niinkauan kuin päivä paistoi, oli kuumaa ja helteistä kuin keskikesällä, ruoho niityillä oli kasvanut uudelleen pitkäksi ja mehukkaaksi, ja kukkien värit olivat loistavampia ja hehkuvampia kuin ennen. Mutta auringon alettua, muuttui kaikki. Iltahämärä oli varhainen ja kylmä ja laskeutui kosteana sumuna alaville maille, ja yön saavuttua syttyivät taivaalle ensimmäiset vaaleat tähdet. Koivu veden partaalla alkoi kellastua, pelloilta katosi ruiskykö toisensa jäljestä riiheen, josta varhaisena aamuna kuului puinnin kalske, ja jonka ovi-aukosta savu sinisenä nauhana kierteli.

Kauan aikaa jälestäpäin tätä hetkeä ajatellessaan, Edith muisti lukemattomia yksityiskohtia, jotka nyt kulkivat huomaamatta hänen ohitseen. Väki tuli kotiin leikkuupellolta sirpit käsissä ja viikatteet olalla, — joku kuului huutavan äänekkäästi: "Pistetäänköhän näitten talkoitten jälkeen tanssiksi, — vai…", ja siihen vastasi vouti karkeasti: "Aina tässä nyt hyppelemään!" Johon äskeinen ääni kuului kiusoittelevasti sanovan: "No, ilot ne pitää oleman köyhälläkin!" ja jatkoi sitten hyräillen muitten nauraessa: "— ja frali lali lei — ja ilot ne köyhälläkin". Toiselta puolen pihaa alkoi kuulua karjankellojen kilinää, lehmien ammuntaa ja karjatytön laulua sekaisin, — laulu oli puoleksi huhuilemista ja päättyi aina loppusäkeesen: "Tulkaa, tulkaa kotio, hoo-oi!"

Edith kuuli ja näki kaikki eikä kuitenkaan mitään. Hänen kaikki aistinsa, koko sielunsa ja olemuksensa oli keskittynyt katseesen, joka suuntautui ulapalle, — jännittyneenä, odottavana, liikkumatonna…