Äkkiä tuli niemen kärjen takaa näkyviin jotain valkoista, joka nopeasti suureni, ja hetken kuluttua näkyi vene purjeet levällään ja välkkyvinä laskevan kauniin kaarroksen ympäri kivikkokarin. Juova, jonka se piirsi jälkeensä, näytti säihkyvän säkeniä mailleen menevästä auringosta, ja valkoiseksi maalatut laidat kimaltelivat ja kiilsivät. Edith oli noussut seisomaan, varjostaen käsillä silmiään. Samassa hän säpsähti: lippua ei ollut näkyvissä!
Hänen päätään huimasi, eikä hän heti käsittänyt. Hän pääsi jännityksestään ja tunsi fyysillistä raukeutta ja samalla kummallista tyhjyyttä, melkein kuin pettymystä. Sitten alkoivat ajatukset kiertää. Lippua ei ollut, — ei näkynyt, — se merkitsi, — se merkitsi — niin, mitä…? Ja äkkiä hän käsitti… Johan Magnus palaisi yksin, tyttö ei ollutkaan suostunut, — hän ei siis menisikään naimisiin… Hän palaisi hänen vanhaksi, tutuksi Johan Magnuksekseen… Kaikki oli oleva kuten ennen, kuten ennen…
Hänen sydämensä alkoi tykkiä kuuluvasti, ja raju ilon tunne, vieras hänen luonteelleen, melkein esti hänet hengittämästä. Yht'äkkiä muisti hän Johan Magnuksen kasvot ja oli niissä näkevinään äärettömän väsyneen ja alakuloisen ilmeen, jonka pettynyt toive jättää jälkeensä… ja sitten hän häpesi iloansa… Samalla hetkellä kohosi jotain tummaa nopeasti ylöspäin pitkin veneen mastoa, — kun se oli päässyt huippuun asti, tarttui siihen tuuli ja liehutti sitä. Se oli lippu, — sama, jonka hän itse kerran oli ommellut Johan Magnukselle.
Hänen puoleksi kohotetut kätensä vaipuivat alas, ja hän jäi seisomaan liikahtamatta kuin kivettynyt, tuntien, kuinka ilo ikäänkuin solui pois sormien lomitse. Mutta siinä ajatuksessa, joka vilahti hänen sielussaan, oli ainoastaan vähäinen vivahdus katkeruutta. Ratkaisu oli ohitse, — kaikki oli ohitse.
Hän hiipi alas portaita, pujoitteli ohi kukkalavojen, antaen hameensa viistää käytäväin valkoista hiekkaa ja pysähtyi puutarhan portille, jonne näkyi osa rantatietä. Melu kartanossa oli vaiennut, kaikki oli äänetöntä, hän taisi kuulla pienimmänkin risahduksen.
Ensin kuului purjeveneen synnyttämä ryske sen työntyessä rantakiville, sitten suhinaa, kun purjeet laskettiin alas ja lopuksi pyörivien telojen kolinaa. Hetkisen aikaa oli taas kaikki hiljaa, sitten alkoi rantatieltä kuulua ääniä.
Tien mutkauksessa tuli näkyviin Johan Magnuksen pitkä vartalo ja hänen vierellään tyttö, jonka vyötäreille hän oli kietonut kätensä. Tyttö oli ottanut hatun päästään ja heilutteli sitä nauhasta, hänellä oli kasvot käännetyt Johan Magnusta kohti, ikäänkuin olisi juuri aikonut sanoa jotain, kun hän äkkiä näytti huomaavan portilla seisojan ja vetäytyi nopeasti irti vähäisen välimatkan päähän.
Mutta Johan Magnus oli myöskin nähnyt Edithin. Hän heitti kuin äkillisestä päähän pistosta lakkinsa ilmaan liikkeellä, joka ilmaisi voiton riemua ja valloille laskettua iloa, ja saatuaan sen kiinni, alkoi hän juosta porttia kohti, vetäen tyttöä mukanaan.
"Edith, tässä hän nyt on, — mutta katso toki, — oh, Edith…"
Hänen hengästyneessä äänessään oli lapsellisen onnellinen sointu, ja hän puristi Edithin käsiä voimakkailla kourillaan.