Edith oli silmänräpäyksessä saanut takaisin tottuneen mailman naisen käytöksensä.
"Ah, siinäkö te olettekin… Minä kyllä näin purjeveneen, mutta…
Niin, tervetuloa nyt, rakas Johan Magnus, — ja sinä Aili…"
Hän oli ottanut tytön molemmat kädet omiinsa ja ennenkuin kumartui suutelemaan, hän hetkisen aikaa katseli hänen kasvojaan pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.
Tyttö oli kaunis, — hänen täytyi nähdä se väkisinkin, jos tahtoi tai ei, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sen nyt vasta huomannut. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vakuutti itselleen, ettei hän koskaan ollut ihaillut sen laatuista kauneutta, että se oli liian epäsäännöllistä, liian tarkoittavaa… Ja kuitenkin… Kuinka hän oli nuori, tuo tyttö tuossa seistessään, hiukan hämillään hänen tarkastavista katseistaan ja hieno puna kohonneena otsalle asti, jolle kiharat putosivat varjostaen katsetta ja antaen sille syvyyttä, jota sillä ei kenties muuten olisi ollut. Hän oli nuori, nuori… Ja tunne jostakin kauvan aikaa sitten menetetystä, jostakin, jonka hän oli antanut kulua hukkaan, se tänä hetkenä ikäänkuin löi häntä vasten kasvoja…
Kaikki kolme kääntyivät kulkemaan rakennusta kohti. Niemen takaa nousi kuu puoleksi pilviin peittyneenä, ja puutarha väreili himmeää, valkeaa valoa. Edith kulki edellä, tahallaan nopeammin, ettei häiritsisi jäljessä tulevain puhelua, mutta kuuli siitä huolimatta joka sanan, minkä Johan Magnus lausui ja Ailin heleän, vaikka hiukan kimakan naurahduksen, joka kaikui melkein eksyneeltä äänettömässä puutarhassa. Ja hän tunsi kateutta, kalvavaa, kasvavaa kateutta tuota tyttöä kohtaan, koska hän oli ryöstänyt häneltä Johan Magnuksen ja samalla kaiken, mikä hänelle elämässä oli jonkin arvoista, ja koska hän oli kaunis ja nuori… niin, koska hän oli nuori… Hänessä heräsi jotain halpaa, alhaista, hiipivää, — koko hänen huonompi itsensä nousi kapinaan, ja hänen täytyi purra huuleensa, estääkseen kyyneleitä kohoamasta. Sitten hän kääntyi:
"Kenties te tahtoisitte vielä mennä hiukan kävelemään puistossa… Minä menen sillaikaa sisään…"
Hän kummasteli taas oman äänensä sointua, se tuntui tulevan kaukaa, jostain etäältä, ikäänkuin hän itse ei olisikaan lausunut noita sanoja, vaan joku vieras. Johan Magnus kuului vastaavan jotain, vaan hän ei eroittanut sanoja ja kiirehti sisään.
Etehiseen saavuttuaan hän pysähtyi oudostuneena, — Johan Magnus oli rientänyt hänen jäljessään.
"Aili jäi puutarhaan", hän vastasi sisaren kysyvään katseesen. Ja sitten hetken kuluttua, syvältä henkäisten: "No, — Edith…! Mitä sinä nyt sanot?"
Johan Magnuksen yksitotiset, päivänpaahtamat kasvot säteilivät, ja silmissä välähtävässä ilon ilmeessä oli jotain poikamaisen avomielistä, hiukan haaveksivaa, mutta voimakasta ja luotettavaa samalla…