Sisar seisoi hänen edessään ja katseli häntä povi kohoillen. "Nyt oli hänen hetkensä tullut!" vilahti kuin salamana hänen sielussaan. Hän sanoisi kaikki, kaikki… syytäisi tuskansa ja kärsimyksensä tuolle miehelle vasten kasvoja, tallaisi jalkojensa alle hänen onnensa, jonka täytyi nousta hänen oman onnensa raunioista…
"No, — Edith…!" Johan Magnus kertasi sen ääni täynnä odotusta.
Sisaren katse oli yhä kiintynyt veljen kasvoihin, ja yhtäkkiä alkoi ilme niissä häntä liikuttaa. Mistä se olikaan kotoisin! Tuo lapsellinen, onnellinen hymy, joka muodosti niin omituisen vastakohdan kasvojen kehittyvälle kulmikkaisuudelle… Tuota Johan Magnusta, joka seisoi nyt hänen edessään, ei hän oikeastaan tuntenut, hän oli uusi, outo, vieras, kuten ilme hänen kasvoissaan. Mutta rakastiko hän siksi häntä vähemmän…
Ja tuonko hymyn hän hävittäisi, karkoittaisi katseesta luottamuksen ja uskon ja valaisi sijalle omia epäluulojaan, aavistuksiaan, öisiä ajatuksiaan…? Hän ei voisi sitä, — ei voisi… Vaikka koko tuo onni olisikin harhaluuloa, ja Johan Magnuksen itse kerran täytyisi siitä herätä pettyneenä ja tyhjänä, niin hän ei voisi nyt häntä varoittaa… Jumala saisi lukea sen hänelle synniksi, jos tahtoi… Ja yhtäkkiä hän käsitti, että kysymykseen, joka kuvastui Johan Magnuksen kasvoissa, ei löytynyt muuta kuin yksi vastaus.
Sitten, yhä saadakseen nähdä saman ilmeen, estääksensä sitä haihtumasta ja katoomasta, — tahtoen mistä hinnasta hyvänsä pysyttää sen, hän sanoi melkein äidillisellä hellyydellä, — äänellä, jossa väreili muistona koko heidän hieno, kaunis suhteensa, kaksin kerroin hieno tänä hetkenä, jolloin siihen sekaantui kaipauksen tunne:
"Johan Magnus, — rakas poika, — minä otan osaa sinun onneesi, — koko sydämestäni, — aivan niinkuin se olisi omani…"
Ja nähtyään Johan Magnuksen kiitollisen katseen, hän ymmärsi, että se sovitti hänet paljon suhteen.
AGNES
Te katsotte niin tarkasti tuota valokuvaa, — olkaa hyvä ja ottakaa se albumista, — se ei ihmetytä minua. Te ette ole ensimäinen, joka on jäänyt sitä katsomaan. Eikö totta, sangen omituiset kasvot, — tekisi mieli sanoa, että niissä on jotain arvoituksen tapaista…
Minä hyvin muistan, kuinka eräs nuori maalari sattui näkemään saman kuvan, — hän joutui aivan haltioihinsa, tiedättekö. "Missä se tyttö on, esittäkää hänet minulle! Minä tahdon maalata hänet, — poimutettu huntu vaan päähän, ja hän on valmis odaliski uneksivine silmineen. Oh, siitä voisi tehdä jotain!" No niin, minä tietysti jäähdytin hänen kuuman intonsa ilmoittamalla, että ihailtu tyttö nyt jo oli vanha nainen… Mutta kuitenkin, minä huomaan että tekin myönnätte… Niin, kuva on kaunis, sitä ei voi kieltää. Eikä ainoastaan kaunis, se voisi olla paljoa kauniimpikin, — ehkä siinä juuri onkin sen suurin viehätys. Se, että aina tulee ajatelleeksi, mitä se voisi olla. Tahtoisi nähdä, miltä nuo silmät näyttäisivät, jos ne kerran katsoisivat ylöspäin, avautuisivat kokonaan, — nyt niitä ripset liiaksi peittävät. Olisiko katse noitten hieman raskasten luomien alla suruinen vai iloinen, hymyilisivätkö vai itkisivätkö kenties? Ja sitten ajattelee, mitä noilla hienoilla huulilla olisi sanomista, jos ne eivät olisi niin tiukasti yhteen puristetut. Se kuva vaikuttaa kuin arvoitus, kuin ratkaisematon probleemi, — se kiihoittaa mielikuvitusta ja pakoittaa etsimään sille selitystä…