Te kysytte, eikö hän ole naimisissa? Taaskin sama kysymys, jonka niin moni ennen teitä on tehnyt! Minua huvittaa vastata teille, että hän ei ole sitä, — niin, se todella huvittaa minua, sillä näen, että te olette siitä yhtä ihmeissänne kuin kaikki muutkin.
Eikö totta, hän näyttää siltä, kuin istuisi miettimässä jotain, mitä ei kuitenkaan saa selville, — ikäänkuin ihmettelemässä elämää. Niissä on paljon uneksijaa ja haaveksijaa noissa tummissa silmissä, — sisäänpäin kääntynyt luonne… Ne ovat kuin avautuneet näkemään jotain, joka niitä on peljästyttänyt ja vienyt lapsen rauhaisan, kirkkaan katseen, ja sitten taas puoleksi sulkeutuneet päästäkseen sitä näkemästä, — sielussa, joka niissä kuvastuu, on varhain herännyt epäilys elämästä… Minä olen aina nähnyt saman katseen niillä ihmisillä, joilla on hyvin kehittynyt velvollisuuden tunto ja itsensä tarkastamishalu, — jotka paloittelevat oman sielunsa pieniin hiukkasiin ja sitten niitä katselevat kuin suurennuslasilla, — kiduttavat itseään ja kuitenkin katselevat, — ymmärrättekö?
Arvoituksen hänen kasvoissaan voisi selittää sitenkin, että hän odottaa rakkautta, että rakkauden ääretön kaiho olisi olennoituna hänen hienoissa, alakuloisissa piirteissään. Ja että sen saavuttua, tuo hento vartalo, joka nyt on kumarruksissa ja taipunut kuin kukka sateen jälkeen ja tuskin näkyy jaksavan kannattaa päätä, joka sen suhteen on melkein liian suuri, jälleen kohoisi ja ojentautuisi kohti onnea, ja silmistä, jotka nyt näyttävät mielivän uneksia pois elämän, välkähtäisi jotain nuorta, vilkasta, heräävää… Kuitenkin on se vain erehdystä.
Häneen oli hyvin moni rakastunut, — hän oli juuri yksi niitä, jotka saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli kenties juuri hänen onnettomuutensa, — uskokaa minua, sekin voi olla sitä.
Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis. Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat, oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman mailmansa ja omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään ajatuksia, — hänellä oli oma, erityinen mailmansa, jos kellään…
Hänen nimensä oli Agnes. Minä en tiedä, mitä Tiinulla aina on ollut sitä nimeä vastaan, — minä en ikinä antaisi sitä tyttärelleni. Se on niin pehmeä ja kaunis ja sointuva, mutta siinä on jotain surullista, enkä minä koskaan voi kuulla sitä, ajattelematta puolihämärää katolilaista kirkkoa, jossa rautaristikon takana nunnat laulavat: Agnus Dei. Minusta on aina tuntunut, kuin se nimi ei voisi olla onneksi… Te pudistatte päätänne…? Niin, tietysti on se vain taikauskoa ja ennakkoluuloja eikä mitään muuta.
Missäkö minä häneen tutustuin? Oh jaa, — sillä on myös oma historiansa. Minä huomaan tulevani oikein puheliaaksi tänä iltana, — takkavalkea uunissa ja lumipyry ulkona, — no, tietysti…
Niin, siitä on todellakin monta vuotta. Näin hänet ensi kerran rautatievaunussa, — olin silloin matkalla mieheni sisaren luo, — tehän tiedätte. Pitkä matka sinne Viipuriin, — ja vielä semmoinen ilma, melkein kuin tänään, pyrytti ja pyrytti, ettei eteensä nähnyt. Minä vakuutan teille, vaikka kuinka olisin koittanut katsoa vaunun ikkunasta, en voinut nähdä muuta kuin valkoista, — kaikki, koko ilma sakeana lumesta. Istuin toisen luokan naisvaunussa ja olin hiukan nukahtanut, — hyvin anteeksi annettavaa, — minulla ei ollut edes matkalektyyriä.
En tiedä, kuinka kauvan sitä lienen tehnyt, mutta sitten heräsin siihen, että kuulin ääniä. Ensin miehen äänen, syvänä ja karheana, katkonaisia sanoja, jotka pyysivät ja rukoilivat… Siihen tyttö vastasi, ensin kierrellen ja kartellen, pikkuinen, sointuva ääni niin kylmänä ja terävänä… Vaan sitten tuli itku, pitkiä nyyhkytyksiä ja tukahutettuja huokauksia…
Ovi oli puoliksi auki vaunun toiseen osastoon, minä taisin nähdä heidät hyvin. Tyttö istui kasvot minuun päin, — aivan niinkuin te nyt, — hänellä oli silmät kyynelissä ja kiharat otsalla epäjärjestyksessä. Mies seisoi puoleksi selin, hänestä minä näin vaan voimakasrakenteisen profiilin…