He luulivat tietysti olevansa yksin eivätkä kuulleet, vaikka minä koetin yskiä ja kalistella kapineitani, huomauttaakseni heitä läsnäolostani. Ja sitten katsoinkin parhaaksi vaieta ja istua hiljaa.
Toden totta, minun kävi sääli sitä miestä. Ajattelin, että hän oli tehnyt rakkauden tunnustuksen tai jotain sinnepäin, — ja että tyttö oli kieltänyt. Vaan miksi hän itki niin katkerasti, jos ei rakastanut, se ei mahtunut minun päähäni.
He alkoivat puhua yhä kovempaa, joka sana kuului selvästi. "Agnes, minä en käsitä yhtään, — en kerrassaan mitään… Mitä siis on tapahtunut? Meidänkö erota, mahdotonta…"
Tytön kasvot värähtelivät kuin ruumiillisesta tuskasta, — ja kuitenkin, kuinka kaunis hän oli sillä hetkellä, tiedättekö, se pikku raukka. "Täytyykö minun sanoa se", — hänellä oli toden totta epätoivoa äänessä, — "näetkös, Bernhard kosi minua eilen, sinun oma veljesi! Ymmärrätkö, Bernhard, joka on niin… Oh, sinä et voi uskoa, kuinka minua peloitti".
Mies kysyi sitten, oliko tyttö suostunut? Ei, kuinka se olisi tullut kysymykseen, päinvastoin, tietysti oli hän kieltänyt, mutta kuitenkin, — kaikissa tapauksissa… Oh, eikö hän, Yrjö, nyt ymmärtänyt…
Sitten ei kuulunut pitkään aikaan mitään, tyttö itki hiljaan, ja mies, — niin minä en tiedä, mitä hän teki, hän istui pää käsien nojassa.
Tyttö se vihdoin alkoi puhua. Hän puhui hyvin pitkältä, aivan kuin kirjasta lukien, sellaisia hienoja käänteitä ja vivahduksia, — vahinko, että olen niin paljon siitä unohtanut. Niin, — siitä on pitkä aika. Se on vanha juttu, ollut ja mennyt aikoja sitten.
Hän sanoi jotain siihen tapaan, ettei mitenkään tahtonut rikkoa veljesten väliä, jos jonkun täytyi kärsiä, niin oli hän itse sen tekevä. Ei ymmärtänyt se raukka, että hän sillä juuri saattoi kaikille kolmelle kärsimystä… Sitten vielä, että hänestä tuntui, kuin olisi hänen rakkautensakin rikos, ikäänkuin hän toisi onnettomuutta muassaan… "Minäkö sinun vaimonasi, Yrjö? Ja entä Bernhard, — ei, ei, minä en voi!"
Hän puhui sitten vielä paljon, ja se on jäänyt minulle muistiin. Minä olen usein sitä ajatellut, sillä sinä hetkenä minulle selvisi hänen omituinen luonteensa, joka niin monelle on ollut kuin arvoitus.
"Tiedätkö mitä, Yrjö", hän sanoi, "minä en juuri koskaan ole ollut iloinen. En siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi. Minä olen aina tuntenut tuovani surua muassani. En koskaan ole tehnyt mitään saadakseni miehet itseeni rakastumaan, ja kuitenkin ovat he sen tehneet toinen toisensa jäljestä. Itse vaan en voinut rakastaa ketään. Lopulta rupesin pelkäämään ihmisiä, Yrjö, pelkäämään ihmisiä ja itseäni. Minä olen ollut aina sellainen uneksija koko ikäni, nähnyt unia selvällä päivällä ja silmät auki, kantanut aavistuksia sielussani, — ja minusta on aina tuntunut, kuin asuisi minussa onnettomuus… Mutta sitten rakastuin sinuun ja luulin tulleeni ihmiseksi. Ja kun sinäkin rakastit minua, luulin tulleeni myös onnelliseksi… Siksi kunnes sinun oma veljesi myöskin minuun rakastui… Silloin minä taas tunsin kirouksen painavan itseäni…"