Sitä sanoessaan oli hänellä niin äärettömän tuskaisa katse pitkien ripsien alla, ikäänkuin hänen olisi täytynyt olla edesvastauksessa koko mailman rikoksista. Niin, niin, — mutta kuulkaa, ettekö tahtoisi vielä panna yhden puun uuniin, — kun se on palanut, on tämäkin juttu jo lopussa.

Mihinkä minä jäinkään? Niin, tiedättekö, sillä hetkellä kävi minulle tyttö enemmän sääliksi kuin mies. Hänellähän oli onni melkein käsissään, eikä hän osannut pitää siitä kiinni, vaan antoi livahtaa ohitse. Vaan hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät usko onneensa eivätkä siksi sitä koskaan saavutakaan. — Minä en sitten enään kuullut, mitä mies sanoi. Hän puhui hiljaa ja kauan, ja tyttö itki hänen puhuessaan, mutta ei taipunut. Sitten oltiinkin jo aseman kohdalla, ja mies lähti pois.

Uskokaa minua, sinä hetkenä olisin tahtonut olla vaikka missä muualla, mutta en siinä rautatievaunussa. Sillä, tiedättekö, tuskin oli mies lähtenyt, kun tyttö ilmestyi naisosaston ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja pyyhkäsi vaistomaisesti pitkiä suortuviaan taaksepäin, — hänellä oli hyvin kihara tukka, kuten valokuvastakin näette. En voi sanoa, että hän näytti peljästyneeltä minut nähdessään, se olisi liian vähän, hän suorastaan kivettyi siihen paikkaan, tuijotti ja tuijotti, ikäänkuin ei olisi käsittänyt. "Te, te, oletteko te kuullut — kaikki?"

"Lapsi kulta!" minä sanoin, "suokaa nyt anteeksi, mutta enhän voinut sille mitään. Kas niin, tulkaa nyt tänne ja itkekää vähäisen!"

Silloin, tiedättekö, — niin, sitä minä en koskaan unohda. Hänelle nousi veri yhtäkkiä kasvoihin, ja sitten pääsi kaikki valloilleen, hän heittäysi sohvalle, itki ja nyyhkytti, koko ruumis väristen. Oletteko koskaan nähnyt kenenkään itkevän todellisessa sielun tuskassa? Se ei ole helppoa edes katsella.

Niin, — siihen se juttu melkein loppuukin. Minusta tuli sen jälkeen hänen uskottunsa, niinkauan kuin asuimme samassa kaupungissa, — niiltä ajoilta tämä valokuvakin on. Hän kertoi minulle vähitellen koko tarinansa yksityiskohtia myöten, ja me puhuimme siitä useinkin, mutta minun täytyy sanoa, etten kuitenkaan koskaan häntä sen paremmin ymmärtänyt. Sama tapaus, jonka joku toinen olisi kuitannut olkapään kohauksella ja hetkeksi ummistamalla silmänsä ja sydämensä, se synnytti hänessä ratkaisevan taistelun. Eikä hänkään puolestaan koskaan käsittänyt, että kenties oli tehnyt väärin, päinvastoin, hänestä oli menettelynsä ainoa oikea ja ainoa mahdollinen, — niin, suorastaan velvollisuus.

Olkaa varma, jos hän olisi elänyt vanhoina aikoina, olisi hänestä tullut marttyyri, ja hän olisi astunut polttoroviolle silmiään räväyttämättä. Hän oli juuri yksi niitä. Jos taas keski-ajassa, olisi hän sulkeutunut luostariin, — ihan varmaan, — minä voin kuvitella mielessäni, kuinka hän olisi istunut yksinäisessä kammiossaan ja kirjaillut alttariliinaa, ihmetellyt itseään ja muita ja koko suurta elämää. Nyt sen sijaan oli hän protestantti ja eli nykyajassa. Mutta hänenlaisensa luonteet löytävät marttyyriytensä kuitenkin, se on heissä itsessään, kirjoitettuna syntymästä saakka heidän otsaansa, ja he kantavat tragediansa omassa povessaan. Heidän ei ole enään mahdollista sulkeutua luostariin, mutta he sulkeutuvat omaan itseensä, vetäytyvät kuoreensa kuin haavoitettu simpukka ja elävät elämänsä vieraina muille, arvoituksena ympäristölleen.

Hän olisi voinut tulla hyvin onnelliseksi ja tehdä siksi toisenkin, — jos hänellä vain olisi ollut usko, — usko itseensä ja usko onneensa. Mutta sitäpä ei hänellä koskaan ollut, — hän kadotti sen ensimmäisestä esteestä. Kas niin, tahdotteko olla hyvä ja kohentaa hiukan tulta, minä huomaan, että puut ovat palaneet hiilokselle.

Hän oli yksi niitä, jotka eivät koskaan voi nauttia elämästä, koska he aina kulkevat omissa ajatuksissaan ja niillä katkeroittavat iloisetkin hetkensä. Heillä on aina omat kysymyksensä: Miksi? Minkätähden? Mikä on tarkoitus? Miksi käy juuri näin ja miksi näin? Oh niin, — heille tulee aina riittämään kysymyksiä eivätkä he koskaan saa niihin vastausta. Sillä elämä, ja sen kärsimykset pysyvät heille yhä samana suurena kysymysmerkkinä.

TUNNUSTUS