He istuivat kahden kesken puolihämärässä huoneessa, ovi viereiseen valaistuun saliin oli raollaan, ja valojuova kulki kapeana yli lattian. Mies oli kietonut kätensä tytön ympäri ja leikitteli pitkillä silkkinauhoilla, jotka riippuivat mustan, pehmoisen hameen vyötäisistä.
"Mitä sinä äsken sanoit, Elmi? Ettäkö sytytettäisi tulta? Ei, tiedätkö, annetaan olla, ei missään ole niin tunnelmaa kuin tämmöisessä iltapäivähämärässä".
"Eikö sinustakin… siinä on jotain niin pehmoista ja hyväilevää, se ikäänkuin tasoittaa ja tyynnyttää epämääräisyydellään… Se saa avomieliselle tuulelle, jos sitten tahtoo tai ei".
Tyttö käänsi häntä kohden kasvonsa, joiden hienot piirteet ja suuret, sielukkaat silmät taisi eroittaa läpi hämäränkin.
"Avomieliselle? Niin, ne, joilla siihen on taipumusta… Ja muuten, ainahan sinä olet avomielinen, Hannes!"
"Voi kyllä olla… Vaan eikö se sitten sinuun vaikuta sillä tavalla?"
"En tiedä. Minä olen liian suljettu luonteeltani. Voin niin harvoin olla avomielinen".
He istuivat hetken ääneti.
"Elmi, kuulehan!" mies alkoi hiukan epävarmasti, "toisinaan minusta tuntuu, kuin sinua oikeastaan niin vähän tuntisin. Sinä olet niinkuin iltahämäräkin, puoleensa vetävä, vaan epäselvä, verhottu…" Hän veti tytön pään luoksensa ja silitteli sitä. "Elmi, minä tahtoisin nähdä sinut sieluun saakka. Sinun sieluasihan minä sinussa rakastan".
"Rakastat siksi, ettet tunne". Tytöllä oli alakuloisuuteen vivahtava väre äänessä.