"Niin, mutta minä tahtoisin oppia sitä tuntemaan ja juuri siksi rakastaa vielä enemmän. Se on kuin uusi, tuntematon mailma, ja minä tahdon olla ensimäinen, joka sen valloittaa".
"Minkätähden juuri ensimäinen, Hannes?"
"Miksikö ensimäinen? Kuinka minä sen sinulle selittäisin… Sentähden juuri minä rakastuin sinuun, että sinä olit niin koskematon ja kylmä, niin nuori ja vasta auennut. Sinun sielusi oli kuin pyhäkkö, jonka salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei nimeä vielä ollut painallettu… Sinä olit kuin kirja, jonka lehdet olivat aukileikkaamatta, ja minä tahdoin ne ensimäiseksi lukea…"
"Voi, Hannes, kuinka sinä vähän sentään minua tunnet!"
Mies kumartui hiukan ja suuteli tytön pehmoista tukkaa.
"Elmi, pikku Elmi, miksi sinä puhut noin! Ja jos niin olisikin, etkö sitten tahtoisi, että oppisin yhä paremmin? Minullehan sinä voit olla oikein avomielinen, eikö niin?"
"Ehkä, Hannes! En tiedä oikein… Kenties, kun sinä vaan annat minulle kyllin aikaa…" lisäsi hän nopeasti kuin anteeksi pyytäen.
Mies ei vastannut mitään, vaan katsoi häntä silmiin. Hän oli pitkä ja suurikasvuinen, leveä hartioiltaan ja ijältään varmaan koko joukon yli kolmenkymmenen. Tyttö sen sijaan oli aivan nuori, hentovartaloinen ja hienohipiäinen.
"Tiedätkö, Hannes", hän jatkoi, "minä olen niin omituisella mielellä tänään. Ehkä sinä sittenkin olet oikeassa, kun sanot, että hämärä tekee avomieliseksi… Kuulehan", hän lisäsi vilkkaasti, "entäs sinä, oletko sinä kertonut minulle kaikki entisyydestäsi?"
Mies näytti miettivän hetkisen.