"Ja sitten…?" Miehen oli vaikea hillitä mielenliikutustaan.
"Sitten — niin, sitten me olimme kihloissa jonkun aikaa, salassa kuitenkin. Hänen piti lähteä ulkomaille, ja vasta kun hän sieltä palaisi, olimme aikoneet julaista. Hän lähti sitten ja oli poissa vuoden, koko pitkän vuoden. — Kun hän vihdoin tuli sieltä takaisin, oli hän unohtanut minut…"
Tyttö nojautui miehen olkapäätä vasten ja painoi siihen kasvojaan.
"Hannes, tiedätkö, — ei, älä työnnä minua pois, — sinun täytyy kuulla minua. Tiedätkö, mitä kaikkea kärsin sitä seuraavana vuonna! Minä en ensin ollut käsittää, — mutta sitten kun sen vihdoin ymmärsin! Minun nuori, kuohuva tunne-elämäni, joka oli ollut kuin keväinen virta, se jähmettyi äkkiä; sen ympärille kutoutui kuori, jonka läpi ei lämmin säde päässyt. Minä kadotin entisen avomielisyyteni, muutuin umpimieliseksi, alakuloiseksi. Minä olin rakastanut häntä niin suuresti…"
"Enemmän kuin minua, Elmi?" Miehellä oli omituinen väre äänessä.
"Toisella tavalla, Hannes! Luulen, etten osaa sitä oikein selittää".
Mies oli vaiti. Kaikki oli tullut niin odottamatta, hän ei ollut siihen lainkaan valmistunut, ja se oli yhtäkkiä nostanut myrskyn hänen mielessään. Hänen oli niin vaikea kestää sitä ajatusta, että joku toinen olisi ollut ennen häntä. Nuo suuret viattomat silmätkö olivat kerran kuvastaneet toisen katseita, toinen käsikö oli leikitellyt noilla pehmeillä kiharoilla? Ja tuo hieno, arka sielunelämä, joka häntä aina oli viehättänyt luopääsemättömyydellään, — senkö oli jo toinen muodostanut…?
Tyttö hiipi häntä yhä lähemmäksi.
"Hannes, voitko antaa minulle anteeksi, että rakastin häntä?"
Mies yhtäkkiä säpsähti kesken ajatuksiaan, hänessä nousi silmänräpäyksessä uusi tunne. Antaako anteeksi, — miten kummallinen kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos…? Eikö päinvastoin hänen ollut itsekästä vaatia jotain, mitä ei itse puolestaan voinut antaa…