Vidnerin kasvoihin ilmaantui sama kiusaantunut piirre kuin äskenkin.
"Ei tietystikään, — luuletteko, etten ole sitä ajatellut. Kävinhän minä täällä lääkärinkin luona samasta asiasta, ja hän olisi oikeastaan tahtonut minut pariksi viikoksi etelään. Sanoi suoraan, että kotiinlähtö olisi samaa kuin mennä kerrassaan surman suuhun… Turha sekin käynti… kaksikymmentä francia maksoi enkä tullut muuta kuin entistä melankoolisemmaksi. Asiat kun kuitenkin vaativat kotiin…"
"Ovatko ne sitten niin kiireellisiä?" Häntä hiukan oudostutti Vidnerin peittelemätön puhetapa, — siinä oli kuin tuomitun väliäpitämättömyyttä.
"Oh, ei, — en minä tarkoita asioita kotona, — raha-asiat — näettekös…"
Hänessä kuohahti jotain kapinallista. "Mutta ettekö te ymmärrä, — sehän on sulaa itsemurhaa, tuo!"
Vidner hymähti lyhyesti.
"Niin hänkin sanoi, lääkäri. Toisina aikoina olisin kenties itsekin ajatellut samalla lailla. Mutta minä olen nyt kerran mennyttä miestä, — tuleeko finaali ennemmin tai myöhemmin, — se lie jotenkin yhdentekevä".
Hänet valtasi toistamiseen syvä, alakuloinen säälin tunne, — itseään, Vidneriä, kaikkea kohtaan. "Etteköhän te sentään erehtyne, — tai liioittele", sanoi hän hiljaa, samalla kuitenkin tuntien, että toinen ei liioitellut.
"Erehdykö, — en toki! Luuletteko, etten minä näe heidän katseistaan, — lääkärien nimittäin, — mitä he minusta ajattelevat, vaikka eivät sitä sano. Minä tunnen nuo päänpudistukset, nuo välttelevät vastaukset… Ja sitäpaitsi tunnenhan sen itsessäni…"
He olivat saapuneet pengermän huipulle. Vidner nojautui matalaa muuria vasten ja tuijotti synkkänä Seine-virtaa, joka kimaltavana ja päivänpaisteisena kierteli laaksossa.