Vidner mietti hetkisen.
"En luule", hän vastasi. "Tosin minulla on muutamia ranskalaisia ystäviä, — vaan ei — mahdotonta…"
Hän istui ääneti. Hänessä alkoi kasvaa ajatus, joka ensin oli kuin tukahuttaa hänet, — se kohosi suurena, rohkeana, velvoittavana, ikäänkuin viitoittaen tien…
"Kaikissa tapauksissa", hän katsoi Vidneriä suoraan silmiin, — "luvatkaa minulle, että hoidatte itseänne. Teillä on velvollisuuksia taidettanne kohtaan — ja niitä kaikkia, joille — se on ollut — niin suureksi iloksi. Itseänne kohtaan myös. Ja nyt kuulkaa", hän lisäsi kiireesti, "teidän ei pidä palata laivalla takaisin kaupunkiin, — tuuli voi olla kylmä… Pääseehän täältä raitiotielläkin, jos suostutte, niin voimme käyttää sitä".
Vidner nyökäytti päätään, hänestä tuntui oudon hyvältä, että joku piti hiukan huolta hänestä.
"Te olette todella — hyvin ystävällinen, neiti Borg… Tehdään vaan, kuten ehdotitte", hän jatkoi, — "kai se on varovampaa".
He kulkivat puistokujaa pitkin takaisin ja saavuttuaan kadulle nousivat
Parisiin menevään höyryraitiovaunuun.
Se oli vastoin tavallisuutta melkein tyhjä, he istuutuivat sohvan kulmaukseen kumpikin, vastapäätä toisiaan. Vaunun pysähtyessä Sèvres'issä, kaikui korviin torvisoiton säveleet, — vilkasta mukaansa tempaavaa tanssimusiikkia, — tricolor lippuja näkyi liehuvan siellä, täällä, ja kansaa kirjavissa, heleissä sunnuntaipuvuissa liikkui joukottain kaduilla. Joku kansanjuhla arvatenkin.
Hän katseli kaikkea kuin sumun läpi, kuin unessa. Hän oli omituisessa, kiihtyneessä mielentilassa, taisteli ajatuksen kanssa, joka yhä palasi, karkoitti sen, työnsi luotaan ja taas taisteli…
Vidner sen sijaan kävi puheliaaksi. Taisi selvään huomata, ettei hän pitkiin aikoihin ollut purkanut ajatuksiaan kellekään ja nyt tunsi avomielisyyden tarvetta.