"Luuletteko, etten sitte itse ole huomannut taantuvani? Paraiten kenties…" Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Kummallista… minä muistan hyvin sen ajan elämässäni, jolloin arvelin, että kehittymiskyky ja tuotantovoima olivat rajattomia, aina uudistuisivat itsestään, omasta voimastaan… En olisi koskaan uskonut, jos minulle olisi sanottu, että nekin voisivat väsähtää ja että tulisi hetki, jolloin turhaan hakisin uusia ajatuksia, uusia säveliä sielustani… Oh, niin, ne olivat aikoja, jolloin ei ollut säröä soittokoneessa…"
"Te ette ole ollut terve, — siinä kaikki!" Hän sanoi sen hiukan väsyneesti.
"Niin, niin, — siinäpä se juuri on! Sitäpä minä en koskaan ottanut lukuun, — enkä alussa välittänyt sittenkään, kun aloin tuntea, ettei ollut kaikki niinkuin pitäisi… Se sulki minun tieni pudoten kuin kivi taivaasta, enkä minä voinut käsittää, minkätähden sen piti siinä olla…"
"Uskokaa pois, minä olen paljon filosofeerannut siitä nyt tänäkin kuukautena, jonka makasin sairaana. Epäterveellisiä ne filosofiat… ei niistä hyödy, katkeroituu vaan lisään. Miksi juuri minun? ajattelin. Eikö niitä ollut monta muuta, joitten suhteen oli yhden tekevää, kuolivatko vai elivätkö, — ei ainakaan mailma olisi mennyt hituistakaan eteenpäin eikä taaksepäin sen takia… Vaan nyt te pidätte minua auttamattomana egoistina, eikö niin…?"
Hän mietti hetkisen.
"En tiedä… luulen teidät ymmärtäväni kaikissa tapauksissa". Hänelle kuvastui mieleen oma elämänsä, niin täynnä uhrausta ja kieltäymyksiä, pettymyksiä… Ja kuitenkin eikö ollut hänelläkin oikeastaan paljon enemmän edellytyksiä kehittymiseen, kuin monella muulla? Elämä oli todella rikas, kun sillä oli varaa heittää hyödyttömäksi ja käyttämättä niin paljon voimia.
Vidner jatkoi taas omia mietteitään.
"Elkää sentään luulko että minun ajatukseni aina kulkevat näin mollissa. Joka kerta kun yskä helpoittaa, niin minäkin kuin elän uudestaan, luon itselleni taas tulevaisuuden, kuten ennenkin… Jos nyt olisin päässyt etelään, vaikkapa vain vähäksi aikaa, kenties se olisi auttanutkin… Kuka tietää?… Se päivänpaiste siellä, joka tulvailee ja läikkyy ja lämmittää… jos te käsittäisitte, kuinka minä sitä rakastan. Minä niin hyvin ymmärrän ne kansat, jotka ovat pitäneet aurinkoa jumalanaan, uhranneet sille ja kumartuneet sen edessä…"
"Te luulette todella, että se tekisi hyvää teille, — parantaisi kenties…" Hän sanoi sen nopeasti, mieli jännittyneenä, veri kohosi kuumana ohimoihin, ajatukset kuin kolkuttivat hänen päässään. Kuinka hyvin hän tunsi Vidnerissä tuon mieli-alojen äkillisen vaihdoksen, — aina syvyydestä korkeuteen ja päinvastoin. "Tietysti, — siitä ei ole epäilystä. Jollei parantaisi, niin ainakin… Vaan mitä siitä, sehän on sula mahdottomuus. Minulla ei ole penniäkään enemmän mitä kotimatkaan tarvitsen", lisäsi hän avomielisesti ja jonkinlaisella itse-ironialla.
He olivat astuneet alas raitiovaunuista, ja Vidner saattoi häntä ne pari askelta, jotka hänellä vielä oli käveltävänä kotiportillensa.