"Hyvästi nyt, neiti Borg", — Vidner piteli hänen kättään omassaan. "Onko teidän kylmä, te näytätte niin kalpealta?… Niin minä kiitän teitä tästä päivästä, — te teitte hyvän työn, kun huolitte kuunnella minun synkkiä ajatuksiani", hän lisäsi alakuloisesti hymyillen. "Oikeastaan, — itsekästähän niistä on puhua… Se on totta, — minä kai saan sitten viedä terveisiä Suomeen?"

"Niin, tehkää se! Ja onnellista matkaa!" Hän hymyili myöskin, pientä, omituista, kuin puristettua hymyä, josta Vidner, jos olisi ollut parempi psykoloogi, olisi voinut paljon lukea. Sitten kumarrettuaan hiukan vieraasti, hän kiiruhti sisään.

Saatuaan huoneensa oven kiinni, hän heittäytyi tuolille pöydän ääreen ja painoi pään käsiinsä. Ajatus, joka kehittyi hänessä, sai hänet melkein vapisemaan, — kahlehti ja peloitti samalla…

Hän nousi epäröiden kuin unissakävijä ja pysähtyi avonaisen ikkunan ääreen. Kadulta kuului melua ja huutoa, rattaitten ratinaa ja ohikulkijain puhetta, mutta puutarhan korkea muuri esti häntä sinne näkemästä. Vihreällä nurmikolla kukkivat orvokit ja voikukat, kalalammikon ruskea vesi kuvasteli yksinäisen plataanin riippuvia oksia, ja muurin seinustalla tekivät ruusupensaat lehteä… Hän katseli sitä kaikkea hajamielisenä, muuta miettien, — tätä palasta idylliä ja luontoa keskellä suurta Parisia, auennut keskellä kuivia kivikatuja ja loppumattomia huonerivejä, — piilossa vieraitten silmiltä, kätkössä…

Hän käännähti äkkiä ja palasi pöydän ääreen. Sitten nopeasti, ikäänkuin päätöksen tehden, hän veti auki yhden lukituista laatikoista ja otti sieltä esiin setelitukon. Hän levitteli ne pöydälle, — niitä oli kuusi sadan francin seteliä, kirjavia, sinipunervia papereja. Hän eroitti niistä yhden, kääri sen kokoon ja pani huolellisesti takaisin. Sitten kokosi hän muut käteensä…

Ajatukset kulkivat kuumeisesti, työntäen toinen toistaan tieltään… Näillä rahoilla hän voisi vielä jäädä kuukaudeksi Parisiin, voisi huvitella, nähdä ja nauttia… Hän istuisi oopperassa ensi rivillä hienossa parisilaisessa puvussaan, yhdessä noista, joita hän ihaillen oli jäänyt katsomaan Rue de Rivolia kulkiessaan, — varmana ja hymyillen, tietäen olevansa "chic" sormenpäihinsä asti… Hän antaisi sävelten tulvata luokseen, aaltoina, jotka nousivat ja laskivat ja tuudittivat… Hän ajelisi keskipäivällä pitkin Champs Elyséetä puolilepäävässä asennossa vaunujen nojaa vasten, hengittäen kevättä ja kastanjien tuoksua…

Hän istui tuijottaen kuin johonkin kaukaiseen, — ikäänkuin nähden kaiken sen edessään, mitä ajatteli… Ja sitten äkkiä muuttui kuva… Hänestä tuntui kuin koko loistava, hymyilevä, voittamaton Parisi olisi vajonnut sumuun, kadonnut korkeine rakennuksineen ja kirkonkupooleineen ja suunnattomine ihmisjoukkoineen… Ja sumusta sukelsi esiin sairaat kasvot, joissa elämää oli ainoastaan silmissä, — piirteet, jotka tauti oli hienontanut henkeviksi ja sielukkaammiksi entistään…

Ajatus, joka poltti ja kyti hänessä, se pääsi samalla irroilleen, leimahti liekiksi… Nyt hän tiesi sen, näillä rahoilla, — juuri näillä, joita hän nyt piti kädessään, — piti Vidnerin matkustaa etelään!

Hänen piti lähteä sinne, missä päivä paistoi parantavana ja uudistavana, — missä ilma väreili kuivana, puhtaana, helteisenä, — hänen piti hengittää keuhkoihinsa terveyttä ja voimaa… Hänen piti vielä kerran uskoa itseensä ja taiteesensa, hänen piti tulla siksi, miksi Luoja oli hänet luonut… Ja juuri näillä rahoilla oli hän lähtevä…

Hän haki vapisevin käsin esiin kirjoitusneuvot ja paperia. Vidner oli aikonut lähteä huomenna, — mitä oli tehtävä, se oli tehtävä pian… Hän mietti hetkisen, pää käden varassa, koittaen koota ajatuksiaan. Sitten kirjoitti hän ranskaksi suurella, varmalla käsi-alalla, jota hän tuskin itsekään olisi tuntenut omakseen: