Herra säveltäjä Leo Vidner!

"Eräs teidän ranskalaisista ystävistänne, joka tahtoo pysyä tuntemattomana, pyytää teitä vastaanottamaan seuraavan rahasumman ja käyttämään sen muutamaviikkoista oloa varten etelässä. Teille terveyttä ja pikaista parantumista toivoo

— — — — —"

Hän luki nopeasti läpi, mitä oli kirjoittanut, taittoi paperin ja sulki sen sekä rahat koteloon. Nimi ja osoite, — se oli tehty.

Hetken kuluttua hän taas seisoi avoimen ikkunan ääressä. Hän tunsi mielensä oudon kevyeksi ja hymyili, — mille? — auringolle, joka paistoi hänen kasvoihinsa, tuoreelle kevättuoksulle, jota ilma oli täynnä. Hän muisti hämärän konttorihuoneen korkeine työpöytineen ja harmaakantisia kirjoja loppumattomme numeroineen, — ja hän hymyili sillekin ajatukselle.

Rakastiko hän tuota miestä, — yhä vielä? Kenties — ja kenties ei, — jos se sitä oli, niin oli se rakkautta, josta aika oli hionut pois itsekkäisyyden. Itselleen ei hän mitään pyytänyt. — Vidner ei saisi ikinä tietää, kuka rahat oli lähettänyt…

Hän sovitti hatun päähänsä, otti kirjeen ja meni viemään sitä läheiseen postitoimistoon, kävellen nopeasti ja kevein askelin poikki varjoisan boulevardin.

Seuraavana iltana hän lähti Parisista.

Ensimäisessä sanomalehdessä, jonka hän kotimaahan tultuaan sai käsiinsä, luki hän uutisena, että säveltäjä Leo Vidner oli kuukauden ajaksi lähtenyt Välimeren rannoille heikontunutta terveyttään hoitamaan.

Hän luki sen hymyillen ja itkien.