HÄNEN PÄIVÄKIRJASTAAN
27 päivä Heinäkuuta.
Ylhäällä neitikammiossani, jonka seinät hohtavat häikäisevän valkoisina ja puhtaina, minä istun ja kirjoittelen. Keveät, vaaleat verhot häilyvät ikkunassa, lattialla on hienoksi hakattuja katajanoksia, niistä leviää raitis tuoksu. Alhaalta kuuluu liikettä ja melua, lapset kai pukeutuvat paraikaa. Ovien pauketta, huutoa, heleätä, raikasta naurua, — ja sitten äidin ääni hiljaisena ja varottavana. Minä kuuntelen sitä kaikkea kuin jotain kaukaista ja etäistä, — kuin jotain, mikä on kokonaan ulkopuolella itseäni, joka ei liikuta minua vähintäkään. Ah, nyt joku nopeasti juoksee portaita ylös, — Lyyli-sisko varmaankin, — tänne hän ei kuitenkaan tule, minä olen sulkenut oven. Minä tahdon olla yksin.
Minulla on edessäni kirje, koteloon suljettu, avaamaton. Se on ollut siinä jo tunnin aikaa, minä olen sitä katsellut ja katsellut, kunnes tunnen joka koukeron, joka epätasaisuuden suuripiirteisessä käsi-alassa.
Minä en avaa sitä vielä, en. Minulle on kyllin, että se on käsissäni, minä nautin siitä, että voin kuvitella, mitä se sisältää, minä ajatuksissani luen siitä joka rivin. Kuinka kauan minä olen sitä odottanut, päiviä, viikkoja, kuukausia, kokonaisen pitkän vuoden, loppumattoman pitkän. Mutta minä tiesin, että se kerran oli tuleva. Minä odotin.
Ja se tuli, se on minulla edessäni. Minä hyväilen sitä silmilläni, minä silittelen sitä, painan siihen huuleni, mutta en tohdi avata. Minusta tuntuu kuin seisoisin oven edessä, joka vie onneen ja autuuteen, minä kuin kuulen sointuvaa soittoa ja säveliä ja näen valon häikäisevänä tulvivan… Tai kenties erehdynkin, — ehkä viekin se onnettomuuteen ja pettymyksiin, — enhän tiedä. Kaikissa tapauksissa, — minulla on avain kädessä, minä hetkenä hyvänsä voin avata sen, mutta kuitenkin minä viivähdän. Minä ummistan silmäni ja ajattelen entisyyttäni, minä annan varjojen kulkea ohitseni… Minun onneni peloittaa minua, minä värisen ja vapisen.
Sinä pieni kirje, joka poltat käsiäni, minä jo edeltäpäin tunnen sisällyksesi. Hän ei voi kirjoittaa minulle mitään muuta, kuin mitä aavistan. Mutta ennenkuin sinut avaan, minä tahdon muistella menneitä aikoja, sitä, mikä on ollut.
Ne muistot, ne palajavat tänä hetkenä toinen toisensa jäljestä, palajavat kuin vanhat tuttavat. Niitä nousee minun sieluni kätköistä yhä uusia ja uusia, ne soivat ympärilläni, milloin iloa, milloin surua; ne yhtyvät accordeiksi, taas hajoavat. Ja minä kuuntelen…
Minä olen rakastanut vain kerran eläissäni. Sanotaan, että voi rakastaa useamminkin, — voihan olla. Muut kenties, — minä en. Minulla on ollut vain yksi nuoruus ja yksi rakkaus.
Minulle on sanottu, että rakkaus on suloinen kuin rauha, — hyvä, levollinen, pyhä tunne. Minä olen nähnyt ystävättärieni tulevan luokseni onnen kyyneleet silmissä, ja minä olen joka kerta heitä kadehtinut. Rakkaus on heillä samaa kuin rukous, he pystyttävät itselleen ajatuksistaan alttarit ja polvistuvat niitten edessä, ja heidän sielunsa puhdistuu…