Minä en tiedä sellaisesta rakkaudesta. Minä tunnen vain oman rakkauteni, ja se on ollut kuin uhrituli, häikäisevä, levoton liekki, jonka omaksi olen saanut heittää kaikki, mitä minulla on ollut pyhää ja kallista, kerta toisensa jälestä. Taistelua on se ollut alusta loppuun saakka, taistelua, johon olen kuluttanut joka atoomin itsestäni. Se on ollut virta täynnä koskia, siellä täällä päivänpaisteisia suvantoja.
Hän rakasti minua, — tiedänhän sen, mutta omalla tavallaan. Kun olimme erillään, valtasi hänet kaipaus ja ikävä, kun yhdessä, kyllästyi hän minuun. Hän taisi yhtäkkiä kääntyä kylmäksi ja välinpitämättömäksi, kohdella minua kuin vierasta, ivata, mitä tiesi minun pyhänä pitävän. Viikkokausia kului usein, ilman että häntä kertaakaan tapasin. Mutta hän tuli aina takaisin.
Minun ei tarvitse muuta kuin jäädä yksin ajatuksineni, ja minusta on kuin taas näkisin hänet edessäni, sellaisena kuin hän oli. Puutteineen ja ansioineen, hyvine ja huonoine puolineen. Minä rakastin hänessä kaikkea, — yksin ulkonaisia vikojakin, jotka eivät jääneet minulta huomaamatta, — hänen käyntiään, jolloin hän omituisesti nosteli olkapäitään, ja arpea, joka valkoisena juovana kulki yli ohimon. Minä rakastin niitä siksi, että ne olivat osa hänestä, kuuluivat häneen, — minä en voinut ajatella häntä ilman niitä. Ja samalla lailla rakastin hänen luonteensakin kaikkia ominaisuuksia, ilman eroitusta.
Minä en ollut sokea hänen suhteensa, tiesin hyvin, kuinka vaihteleva ja häilyvä hän oli, yksi niitä, joita ei kukaan voi kauan kiinnittää, jotka eivät siteitä siedä, eivät niitäkään, joihin he vapaaehtoisesti antauvat. He katkaisevat ne ennemmin tai myöhemmin… Mutta juuri siksi minä häntä rakastin. Juuri siksi, ettei hän ollut kuin muut. Hän oli niin oma itsensä kaikessa, hänen pieninkin tekonsa, vähäisinkin sanansa kantoi individualiteetin leimaa, — omituisen, suuripiirteisen ja kuitenkin niin epävakaisen luonteen.
Minäkin olin joskus, — kuten kaikki tytöt, — uneksinut ihannetta itselleni, miestä, jossa sekä ulkonainen että sisäinen voima olisi olennoituna, joka olisi yhtä luja kuin luotettava… Jonka luo minä olisin voinut mennä kaikkine ajatuksineni — niinekin, jotka muilta kätkin, — joka aina kuitenkin olisi ymmärtänyt ja koittanut ymmärtää, — puolestakin sanasta… Joka ei milloinkaan olisi työntänyt minua luotaan… Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, minä rakastuin juuri häneen, johon en koskaan voinut luottaa, jonka rakkauteen en uskoa.
Minä en koskaan ollut varma hänen suhteensa, en koskaan tiennyt, millaisena hänet seuraavana päivänä tapaisin; hän piti minua alituisessa jännityksessä. Heti hänen ensi katseestaan minä luin, millä mielellä hän kulloinkin oli, ja värisin kuin vilusta, kun sen kylmänä ja luopääsemättömänä kohtasin. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin tulla takaisin, sanoa yksi anteeksipyytävä sana, — niinkuin ainoastaan hän osasi sanoa, — ja kaikki oli unohdettu.
Minä annoin hänelle kaikki, mitä minulla oli, nuoruuteni, iloisuuteni… koko olentoni. Minä olin olemassa vain häntä varten; tahdoin olla kaunis, siksi että se häntä miellytti, iloinen, koska tiesin hänen siitä pitävän. Minä annoin hänelle vielä enemmänkin, minä uhrasin hänen tähtensä yksilöisyyteni, vapaan kehitykseni. Minun ajatukseni, tunne-elämäni, sekä sisäinen että ulkonainen olentoni, kaikki muodostui kokonaan hänen mielipiteittensä ja aistinsa mukaan. Hänen katseensa oli minulle käsky, ja toisen toisensa jälkeen minä hylkäsin entisistä peri-aatteistani ja tavoistani, jotka olivat kulkeneet kuin sukuperintönä polvesta polveen ja lapsesta asti painettu mieleen. Hän ei hyväksynyt niitä, — siinä oli minulle kyllin.
Minä hänelle selvään näytin rakastavani häntä, — hän itse minut siihen pakoitti. Mutta saatuaan sen esiin, kyllästytti se häntä. Hänenlaisilleen luonteille täytyisi aina olla vaikeuksia voitettavana, päämäärä kaukana ja vaikea saavuttaa, muuten heidän innostuksensa laimenee. Minä annoin hänelle niin paljon, — hän tiesi sen. Hän tunsi senkautta joutuvansa kuin kiitollisuuden velkaan, se velvoitti ja painoi häntä, hän tunsi itsensä sidotuksi. Ja hänessä heräsi vapauden halu.
Hänenlaisensa ihmiset, — levottomat sielut, jotka aina etsivät uutta ja parempaa, joita ei mikään tyydytä, joille ei mikään ole kylliksi, — ne eivät koskaan voi tuoda onnea mukanaan, eivät tehdä muita onnellisiksi. Mutta rakastaa heitä täytyy, rakastaa kuin elämäänsä, kuin kohtaloaan, rakastaa, mitä enemmän he vaativat, mitä enemmän täytyy heille uhrata. Heille täytyy ainoastaan antaa, — mutta vaatia jotain takaisin, pyytää jotain, — ah, ei.
Minä en koskaan ollut varma hänen rakkautensa pysyväisyydestä. Minä kuljin aina pelko sydämessä, pelko siitä, että sen kadottaisin; minusta tuntui kuin olisin kulkenut kapeata polkua syvyyden yli, joka hetki vaarassa pudota. Minulla oli alati oma aavistukseni, joka usein kyllä hukkui iloihin ja riemuihin, mutta kuitenkin aina oli allapäin, pimeänä, uhkaavana, surullisena…