Meidän suhteestamme tuli kuitenkin kihlaus, — kaikkien takaisin vetäymisien, erimielisyyksien, kyyneleitten ja mutkien jälkeen. Ainoastaan kuukauden se kesti, lyhyen, nopean, keväisen kuukauden. Minä osaan vielä kuin ulkoa kaikki ne päivät, tunti tunnilta, minä niitä yhä kertaan mielessäni, muistellen: sitä ajattelin silloin, tuossa istui hän sinä iltana… Se on minulle jäänyt mieleen kuin kaunis satu, jota kuulen kerrottavan, mutta en voi uskoa itse eläneeni, kuin hieno, suloinen unelma, liian lyhyt ollakseen todellisuutta.
Sillä sitten… Se ei tullut äkkiä, vähitellen se saapui, melkein huomaamatta, hiipien, nousten, — taajeten kuin sumu, joka peittää päivän. Eräänä iltana, kun hän oli mennyt, minusta tuntui, kuin hän ei olisi ollut ihan samanlainen, ei yhtä hellä, yhtä lämmin… Minä en voinut mitenkään selittää, minkä tähden minusta niin tuntui, — se ei ollut mikään varma, selvä tieto, hämärä, vaistomainen tunne vaan. Mutta siitä se alkoi ja kehittyi.
Hän ei ehtinyt enään viipyä kaiket illat kuin ennen, oli paljon työtä ja yhtämittaisia kokouksia, jotka veivät hänen aikansa… Hänelle ilmestyi kuin jotain levotonta käytökseen ja katseesen… hän muuttui harvapuheiseksi, synkäksi, raskasmieliseksi. Minä seurasin pelko ja epämääräinen tuska sydämessäni hänen jokaista mielentilaansa, aavistaen, mitä seuraisi, — mutta tahtomatta sitä itselleni selittää.
Sitten hän yhtäkkiä ei tullut neljään päivään. Minä odotin häntä joka ilta, kuin kuumeessa, — kuuntelin jokaista askelta, jokaista liikettä portailta, — säpsähdin jokaista kellonsoittoa… Häntä ei kuulunut.
Viidentenä iltana hän tuli.
Kuinka selvään minä voin nähdä hänet vielä nytkin, kalpeana, arpi otsassa selvästi näkyvissä, kuten aina silloin, kun hän jostakin oli liikutettu, — kuinka hyvin minä muistan sen karttavan katseen, jolla hän minua tervehti. Pitkät ajat jälkeenkin päin, se katse minua yhä seurasi, — jos ummistin silmäni, näin sen kuitenkin, se ei paennut, vaan oli kaikkialla edessäni, katosi, ilmestyi uudelleen… Minulla oli yhdessä silmänräpäyksessä kaikki selvillä; en tarvinnut muuta tietääkseni, että taas olin kaiken kadottanut.
"Mikä sinun on, — tänä iltana?"
Minä sanoin sen katkonaisesti, nopeasti; kaikki pelko ja tuska, mitä olin kärsinyt, yhtyneenä niihin harvoihin sanoihin.
Hän oli vaiti eikä vastannut.
"Sinä rakastat toista, — niinkö?"