Hän katsoi minua silmiin.
"En, sitä en tee, — ole varma siitä."
"Mutta et minuakaan?"
Taas vaiti-olo.
Minussa heräsi yhtäkkiä koko ylpeyteni, loukattu rakkauteni nousi kapinaan.
"Tiedätkö", sanoin hänelle, "minä en voi kestää tätä kauemmin. Minä olen kärsinyt kyllin kauan, — vaan nyt, — meidän täytyy erota".
"Minä olen myös sitä ajatellut", vastasi hän, "ainakin joksikin aikaa…" Minä keskeytin hänet.
"Ei joksikin aikaa, mutta kokonaan, — ainaiseksi, ymmärrätkö? Sinun täytyy lähteä pois".
"Sen aionkin tehdä", vastasi hän. "Minä otan vastaan vikariaatin. Siihen menee vuosi… Mutta sitten kun tulen takaisin, luuletko, että enään koskaan voisit uskoa minuun?"
Minun täytyi kauan taistella rakkauteni ja ylpeyteni välillä ennenkuin vastasin.