"Sitä sinä kysyt minulta", sanoin vihdoin. "Minä olen uskonut sinuun uudestaan kerta toisensa jälestä ja joka kerta pettynyt. Minä en jaksa sitä enään, — sanoinhan sen sinulle?"
Miksei hän mennytkin pois heti ne sanat kuultuaan! Minä olisin silloin jäänyt vapaaksi ihmiseksi, olisin voinut aloittaa elämäni uudelleen. Minä olisin vihdoinkin päässyt rakkaudestani, joka oli sekä onneni että onnettomuuteni. Vaan hän ei tehnyt sitä.
"Alice!" hän sanoi, "kuule minua vielä kerran. Jos sinä voisit nähdä minun sielunelämäni, kaiken sen, mikä vuoroin ylenee ja alenee, kehittyy ja taantuu minussa, — kenties et sitten niin minua tuomitsisi. Se epävarmuus ja vaihtelevaisuus luonteessani, jolle en itse voi mitään, vaikka kuinka tahtoisin, — etkö luule, että itse siitä kärsin? Jos sinä aavistaisit, mitä nämä ajat ovat olleet minulle".
Hän kai odotti vastausta, mutta minä istuin ääneti, yhteenpuristetuin huulin.
Ja sitten hän jatkoi:
"Minä tahdon olla suora, Alice, en voi pettää sinua, en teeskennellä rakkautta, jota tällä hetkellä en tunne. Mutta jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin."
Ja hän meni. Mutta niillä viimeisillä sanoillaan, kädenpuristuksellaan, katseellaan, joka ei lakannut minua seuraamasta, — niillä hän sitoi minut uudelleen. Minut sekä itsensä. Sillä siinä silmänräpäyksessä minä tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että hän oli tuleva takaisin. Enkä minä voinut muuta kuin odottaa.
Minä odotin, — odotin kokonaisen vuoden. Minä en koskaan ennen ollut käsittänyt, että vuodessa todellakin oli niin monen monta päivää ja monta, pitkää yötä, joista ei luulisi loppua tulevan, täynnä ajatuksia, jotka ovat nopeita ja levottomia ja lentäviä kuin tuulessa höyhenet ja kuitenkin raskaita kantaa kuin lyijy. Ja minä opin säälillä ajattelemaan kaikkia niitä, joilla ei ole muuta kuin yksi ainoa muisto ja yksi ainoa toivo. Sillä heille on vuosi jo kuin ijäisyys.
Minä rukoilin joka ilta, että hän palaisi takaisin, ja joka kerta minusta tuntui, kuin olisin rukoillut onnettomuutta ylitseni. Ja kuitenkaan en voinut muuta kuin rukoilla, palavasti, kiihkeästi, koko sielu keskittyneenä siihen ainoaan ajatukseen…
Ja nyt…! Minun toivoni on täyttynyt, rukoukseni on kuultu, — hän on tullut takaisin. Minun pitäisi iloita, tuntea onnea, — ja kuitenkin minä epäröin ja pelkään. On kuin kaikki ne pimeät voimat, jotka minua ovat kietoneet ja pitäneet vallassaan, vielä kerran uhkaisivat. Kaikki vuosikautiset aavistukset ja epäilykset, kaikki sielua repivät tuskat, jotka olen kärsinyt, ne ympäröivät minua tällä hetkellä. Minusta tuntuu kuin eläisin uudestaan koko entisyyteni.