Ja samalla, — minä ikäänkuin tänä hetkenä näen kauas eteenpäin, kauas tuleviin aikoihin. Minä näen edessäni pitkän elämän, vähän iloja ja paljon pettymyksiä, jotka viiltävät sydänjuuriin saakka. Sillä niinkuin hän nyt vielä kerran tuli takaisin, samaten on hän kerran taas minut jättävä. Minä tiedän sen, se on minulla varmuutena, järkähtämättömänä, väistymätönnä. Häntä ei mikään voi pidättää.
Minä näen taisteluni alkavan uudestaan, epätoivoisan, loputtoman, hyödyttömän taistelun. Minä näen, kuinka hänen rakkautensa vähitellen taas kylmenee, kuinka hän velvollisuuden tunnosta tekee turhia yrityksiä sitä peittääkseen, koittaa olla niinkuin ennen… Mutta se ei onnistu. Minulta hän ei kuitenkaan voi sitä salata, minä näen hänen ajatuksensa ja tunteensa, ennenkuin hän niitä lausuukaan.
Kuinka monta kertaa olen ajatellut mielessäni, millaisen hänen vaimonsa oikeastaan pitäisi olla, sen naisen, joka hänet voisi kiinnittää. Yhtä vaihteleva kuin hänen nopea mielikuvituksensa, yhtä kaunis kuin hänen sielunsa ihanin unelma ja ijäti uusi, ijäti nuori, — nuori kuin itse luonto, joka kukkii uudelleen joka kevät…
Minä sitävastoin… Minä näen itseni kuluvan taisteluissani, näen kuinka panen koko sieluni alttiiksi pitääkseni kiinni jostakin, joka kuitenkin liukuu käsistäni, pala palalta, aste asteelta, armotta, säälimättä. Ja minä näen sen päivän tulevan, jolloin minulla ei ole enään mitään jäljellä…
Minulle kohoaa tuska kuumana sydämeen. Kuin salama tulee ajatus: Mitä jos hävittäisinkin kirjeen, repisin sen palasiksi tuulen viedä tai tulen tuhota, — lukematta, avaamatta… Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minä sen avaan… vapisevin käsin ja sydän sykkien…
* * * * *
Minä olen lukenut sen. Minä katselen ulos ikkunasta, josta voin nähdä puutarhan, kukkalavoja siellä täällä, — ruusuja, punaisia, hehkuvia ruusuja… Ja kauempana järven pilkoittavan puitten välistä aavana ulappana.
Olenko koskaan ennen nähnyt tätä maisemaa…? Mitä värejä, heleitä, kirkkaita, kesäisiä, — häikäisevää valoa ja jyrkkiä varjoja, päivänpaistetta, joka pujahtelee ja piiloittelee… Minä katson ja katson… kuinka kaunista on kaikki…! Ja kuitenkin, ilmassa on jotain painostavaa ja raskasta, se hehkuu hellettä pitkien poutien jäljestä. Minä näen pääskysen liitelevän matalalla, siipi viistäen vettä, — on kuin raju-ilma olisi tulossa. Se on saapuva rankkana sateena, joka huuhtoo pois kirkkaat värit… Mutta kuka ajattelee sitä nyt…?
Minä en kysy enään, en ajattele enään tulevaisuutta. Minä en kysy, onko hän minun onneni vai onnettomuuteni, — hän on kumpaakin, hän on molempia, hän on yli niitten ja enemmänkin. Minä en tiedä muuta, kuin että tämän hetken tähden voisin antaa koko elämäni enkä sittekään olisi sitä liian kalliisti maksanut.
Minua ei peloita enään pettymykset, joiden tiedän tulevan, ei surut, ei kärsimykset… Minun onneni on oleva lyhyt, mutta kokonainen, — suuri ja ehjä kuten se tunne, joka vallitsee sieluni. Parempi kerran kokonaan, kuin aina muruja.