Laissez aller! Ylihuomenna on hän täällä!
OLI KERRRN…
Satu
Oli kerran nuorukainen, joka kapusi meren rannalta korkeille vuorille kangastuksia katsomaan. Ja kun hän näki niitten leijailevan kultahohteisina hattaroina, katseli hän niitä, kunnes ne häikäisivät hänen sielunsa sekä silmänsä.
"Minä tahdon rakentaa tänne linnani", hän sanoi, sillä hän, kuten kaikki, ajatteli linnaa itselleen. "Minä tahdon elää korkeudessa ja päivänpaisteessa".
Mutta kun hän ojensi käsivartensa niihin tarttuakseen, hajosivat ne sumuksi hänen allaan, ja hän suistui jyrkänteeltä syvyyteen.
Tointuessaan hän huomasi makaavansa pimeän luolan pohjalla. Hänen vierellään istui nainen, syvässä surupuvussa, — hän itki lakkaamatta, ja hänen kyyneleensä vuosivat puroon, joka hopeankirkkaana luikerteli läpi rotkon.
"Kuka olet sinä?" kysyi nuorukainen.
"Minä olen Murhe", vastasi nainen, "ja minun täytyy aina itkeä maailman alusta sen loppuun saakka. Tämä puro on syntynyt minun kyyneleistäni, ja se kulkee näkymättömänä virtana läpi koko maan. Kaikkien täytyy siitä juoda, rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten, ja joka kerta kun sen tekevät, itkevät he, kuten minä".
"Minun silmäni ovat sokaistut", sanoi nuorukainen, "minä en löydä tietä eteenpäin. Minä olen katsonut kangastuksiin, ja minä näen ne yhä edessäni".