Muuan maankiertäjä sõrvelainen työmies, yksi monista, jotka keväisin Saarenmaalta lähtevät työnhakuun mantereelle, edustava Saarenmaan ainoata varsinaista vientitavaraa, inhimillistä työvoimaa. Riian satamassa hän hinautti itsensä henkitoreissaan kahden armeliaan toverinsa nojassa kapteenin tietämättä laivalle, haluamatta kuolla köyhien sairaalaan vieraassa kaupungissa. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa. Keulaan, pakkalaatikoitten ja tynnyrien väliin, purjevaatekasalle hän oli kätkeytynyt, kunnes kuolonkorina antoi hänet ilmi. Hän oli koko loppumatkan useamman tunnin ajan matkustajain ja laivaväen uteliaisuuden ja päivittelyjen esineenä, antaen tilaisuutta helppohintaiseen armeliaisuuteen, johon ihmiset aina ovat alttiita, — itse jo tuiki tunnotonna, sananpuhumattomana, viimeisten suonenvetoisten puistatusten hirveällä säännöllisyydellä toistuessa. Hänen kuolinkamppailunsa oli pitkällinen. Hän kuoli vasta, kun hänen kotisaarensa sinertävänä pitkänä juovana sukelsi luoteisen vesistä.
Mutta hän pääsi tahtonsa perille. Häntä ei haudattaisi minnekkään suuren satamakaupungin köyhäin kirkkomaahan, josta hänet kuin mistäkin vuokra-asunnosta muutaman vuoden päästä poispotkittaisi, vaan sinne hän pääsisi, Jämajan kalastajakalmistoon, suuren Ruotsin meren rannalle, valkoiseen hyvään rantahietaan. Seisoisi mustan, kauas vesille katsovan ristin juurella siellä juhannuspäivänä pappi, ja hänellekin sanan puhuisi, kaikkia kuolleita muistaisi, mereen jääneitä ja maassa maatuvia, kaikkia siunaisi, pieniä lahonneita puuristejä kalastajain ja merenkävijäin haudoilla. Mereltä tulisi myötätuulessa paisuvin purjein venekunta toisensa jäljestä, ja kalmiston kummuilla kyykkisi sõrvelaisnaisia ja lapsia raitaiset hameet yllä, jokunen vanhus tai puolikasvuinen poika joukossa, aikamiesten ollessa merillä. Siellä hän valkeassa rantahiekassa lepäilisi, eipä muukalaisena, vaan kotoisena, omana kylänmiehenä ja odottelisi toisiakin tulevaksi aikansa ratoksi.
Sininen juova luoteisen vesissä on nyt hajonnut hietasärkiksi ja merentakaisiksi metsiksi.
Vainaja on peitetty tahraisella purjevaatteella. Kapteeni kulkee kallella kypärin ja sättien pitkin kantta, ja matkustajat vihoittelevat viivytystä, joka heitä satamassa viranomaisten tulon ja pöytäkirjan laadinnan takia odottaa.
Me lähestymme satamaa, meillä on kuollut mukana.
Kuinka olisi, viranomaisten saavuttua ja kynäin rapistessa pöytäkirjan lehdillä, astua esiin ja sanoa:
"Arvoisa herra oikeudenpalvelija! Täällä on vielä toinenkin vainaja…"
On vainajia, joitten kuolinsyistä ei koskaan tehdä pöytäkirjaa. He kuolevat, koska heidän täytyy kuolla.
Mutta minäkin haluaisin haudata kuolleeni yksinäiselle hietasärkälle, jossa ajohiekka kasvaa kinoksiksi, tuuli kuljettaa pieniä vaahtokimpaleita kuin irtolunta, ja rantaneilikka tuoksuu näkymätönnä kuin salaisuus.