Kuka ei liene kuullut kultalaivasta kerrottavan? Yli sata vuotta sitten purjehti suunnattomalla rahasummalla lastattu laiva Saarenmaan läntisen rannikon ohitse, joka on täynnä merenalaisia riuttoja ja vaarallisia matalikkoja. Se teki haaksirikon, vajosi pohjaan laivaväkineen ja aarteineen. Siitä pitäin on sitä etsitty, naarattu, sukellettu, joukolla ja yksitellen, viranomaisten käskystä ja kalastajain alotteesta, kaikki turhaan… Isoisät kertovat isäinsä tarkalleen määränneen laivan uppoamispaikan, näytetään taloja, joitten nurkkauksesta pitää kuvitella vinon viivan merelle vedetyksi; missä viivat yhtyvät, siellä on muka laiva. Kuinka moni kampela- ja silakkaverkkojen kokija on tyyninä iltoina tähystänyt syvyyteen aarretta hakien, toivoen valkeain latuskain kampelalehtien ja silakkahopean sijaan onnen kaupalla nostavansa verkon täyden kultarahoja… Kultalaiva kummittelee sekä merenpohjassa että aivoissa…
Istuin laivan kannella, jota paraikaa hinattiin satamaan. Satujen saari otti meidät vastaan sumulla ja tihkusateella. Mutta sumu oli lämmin, ja sade availi kastanjain ja sireenien silmuja.
Yhtäkkiä kuulin jonkun sanovan lähelläni:
"Kultalaiva on löydetty!"
Ja kun heristin kuuloani, kuulin toisen siihen vastaavan:
"Kuulin jo, — sitä yritetään nostaa."
Ajaessani halki vesijättömaiden, myöhemmin katajaketojen, vesiperäisten soitten, yli saarenmaalaisten jokien joka kesä kuivuvien uomien, ajattelin kultalaivaa.
Kultalaiva, — meidän sisimmän, meidän tiedottomimman romantismimme ilmaus! Me tarvitsemme sitä vertauskuvana, ikuisena vastalauseena, se nousee meille kangastuksena samasta ijäti selittämättömästä sielumme mysteriosta, josta kohoavat ijäisyyden kaipaus ja usko yliluonnollisiin. Köyhät kalastajat sõrvelaisissa savupirteissään, joitten elämä on yksitoikkoista ja karua kuin karjanummi, he tarvitsevat sitä vastalauseeksi arkipäivänsä autiudelle, heidän täytyy uskoa, että se jossain on olemassa, ihmeellinen, satumainen, mahdoton… ei haudantakainen, kuten kirkossa kuulutetut autuudet, vaan käsinkoskettava, maanpäällinen, aistittava ja kuitenkin yliluonnollinen, — seitsemän miljoonaa ruplaa sulassa, keltaisessa kullassa, jokaisen heidän saavutettavanaan. He syntyvät ja kuolevat, ja heidän poikansa syntyvät ja kuolevat, he käyvät karheiksi ja ahavoittuneiksi merellä, ja heidän vaimonsa äestävät kotosalla pieniä soraisia pellontilkkuja ja kulkevat puuauran takana, kuihtuen varhain ja rumentuen raskaasta ruumillisesta työstä, ja vihdoin he kuolevat, tuijottaen karstaiseen lakeen, joka on nähnyt heidän syntyvän. Mutta sillä välin he soutelevat ulapan vihreitä vesiä, Ruotsin meren, jota pitkin heidän etäiset esi-isänsä, rohkeammat ja voimakkaammat heitä, purjehtivat vieraita kaupunkeja polttamaan, ja sama seikkailuhalu panee heidät laskemaan koukkuhakojaan ja luotirihmojaan kultalaivan löytääkseen… He näkevät sen meren syvyydestä kuultavan kultaisin mastoin, kullalla silatuin sivuin…
Yö oli lämmin ja hienosti utuinen, ja katajapehkot olivat hämärässä kuin yhtä monta pehmeätä päänalusta, jotka uneksijaansa odottivat.