Harmaakivimuurien yli, kyllin korkeitten, suojellakseen ohikulkijan silmältä puutarhat, kyllin matalain puitten kumartua ylitse, varisee autioille, öisille kaduille kukkavihma. Katu on täynnä kuolevain kukkain tuoksua. Niinkuin pienet, karanneet sanansaattajat lentelevät tuulentuomat terälehdet ympärillä, lukemattomat, lemuavat viestit muurintakaisista puutarhoista. Oi näitten näkymättömäin kätten tuskin tuntuvia hyväilyjä, sanoja, jotka suhisevat ympärillä, kevyinä ja hapraina kuin tuoksu, — salainen rakkauden tunnustus, yhä uudelleen, yhä uudelleen yölle kuulumattomasti kuiskattu! Tuoksuvia sanoja, jotka ohikulkijaa odottavat keskiöiseltä, merentakaiselta kadulta!
Aamuun on vielä aikaa, ja kaupungin paimen ei vielä ole sitonut virsunrihmojaan ajaakseen kaupungin lukuisan lehmikarjan saraheinää kasvavalle vesijättömaalle. Raatihuoneen tornista ei vielä viito viiri, joka ilmoittaisi varhaisen laivan tulon etäiseen satamaan, eivätkä ratise vielä sõrvelaiset rattaat kampelakuormineen toria kohti, kirjavapukuisten, piippolakkisten vaimojen torkkuessa sukankudin kädessä kalasaavien takana. Yövartijain tuntihuuto kadun kulmassa on vaiennut vuosikymmeniä takaperin.
Minkälainen pieni yksilö parka on tämä nukkuva kaupunki, tuomittu elämään loisena toisista, elinvoimaisemmista elimistöistä, vailla itsenäistä verenkiertoa, loitolla suurista kulkuväylistä, hiljainen, merenpakoinen kaupunki, jossa menneisyys puhuu äänekkäämmin kuin nykyisyys! Pienet valkoiset talot nukkuvat punaiset tiilikattonsa silmille vedettyinä ja vihreät ikkunaluukut suljettuina. Merentakainen uni on rauhallinen ja sikeä, vaikka ovet ja veräjät ovatkin ilman salpaa ja lukkoa.
Heräjä, kunnon kuresaarelainen porvari, katso, kukkatuoksu virtaa kenenkään kysymättä puutarhastasi kadulle! Omenat ja kirsikat jäävät sinulle, mutta tuoksu, vangitsematon, menee kaiken ilman tietä, sekaantuen yön ihanaan ja seesteiseen kuulakkuuteen. Oi näitä vartioimatta jääneitä salaisuuksia, jotka yön tullen muurin yli tulvehtivat, tervehdyksiä tähdettömän alkukesän yön ja kukkivain puutarhain välillä, vähäisten kukkakeijukaisten karkeloa epätasaisella ja huonosti kivitetyllä kadulla, valkeaa kukkasuitsutusta kesän alttarille…
Katu on tyhjä, ja yön kuuleva korva kokoo eksyneet, lentelevät sanat.
VAELTAVA KYNTTILÄ.
Helteistä päivää oli seurannut helteinen yö yli merentakaisen kaupungin. Puutarhojen muurit ja talojen valkeat seinät säteilivät päivällä keräämäänsä paahdetta kadulle, ne jäähtyivät hitaasti, yöilman imiessä kuumuuden itseensä. Yö oli vain kuin pitennetty päivä. Rannalla, veden rajassa, löyhkäsi liejulle ja jodille. Rantalevien ja kaislojen välille seisahtunut vesi mätäni hiljalleen, ja sen väriasteikko vaihteli viheriästä sinipunervaan. Pienet laineet kuljettivat kuun heijastuskuviota uimakojun luota yhä lähemmäksi rantaa, ja taivas laakean vesijättömaan yläpuolella sammui.
Eivät ole unta varten tällaiset yöt! Mitä varten lienevätkään? Eivät myöskään rakkautta varten. Mätäkuun yöt, helteiset, raukeat, keltaisen kuutamon valaisemat, — maa sateenjanosta nääntyneenä, kuivuuden kuumeessa, ruoho kuloksi kuivettuneena, pensaitten lehdet tahmeassa, valkeassa pölyssä, jota ei virkistävä sade viruta. Meri laiskana, tyynenä, vetäytyen yhä edemmäksi rannasta, liejua ja mutaa paljastaen, kooten kirkkautensa jonnekin autereisen taivaan rannan taakse.
Suuret, ilkeät paarmat ampuvat läpi liikkumattoman ilman. Kaikki näivettyy, vesi mätänee, meri kuivuu, taivas on reunoistaan tiukasti maassa kiinni kuin kärpässatimen kupu, ja maasta lähtevä henkäys on täynnä edellisen päivän kuumia höyryjä, myrkyllisiä, kuten kerran keuhkoissa jo kiertänyt ilma.
Kaksikerroksinen rakennus, jonka yläkertaa valkoiset kalkkikivipatsaat kannattavat, on pimeä, mutta ikkunat ovat selkoselällään. Yhtäkkiä syttyy tuli kulmahuoneessa, ja joku liikkuu kynttilä kädessä läpi koko huonerivin. Vaeltava kynttilä! Ikkuna syttyy, toinen sammuu. Ei ehdi nähdä mitään, vain varjoja vilahtaa, suuria, muodottomia, jotka kynttilän liekki herättää eloon seinillä. Ehkä kuolee joku paraikaa, henkisesti tai ruumiillisesti, ja kamferin ja myskin tuoksu virtaa kadulle… Kynttilän liekki liehuu, vaikka tuulta ei ole nimeksikään. Ja taas ammottaa koko ikkunarivi tyhjyyttä ja pimeyttä.