Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivaloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme… Kynttilä vaeltaa, ikkuna syttyy, toinen sammuu, ja varjot kiipeevät seinillä… Eivät ikinä ole sielumme ikkunat yhtaikaa valaistut. Aavistus herää, mutta ennenkuin siitä on syntynyt ajatus, ei sitä ole enää olemassa, se on jo liuennut takaisin ikuiseen olemattomuuteen, sielun salattuun alkuaineeseen.
Sielumme ikkunat ovat pimeät: sisällä kuollaan.
IHMINEN.
Loiva hietasärkkä oli illan hämärässä harmaa, yksivärinen, ja tähän harmauteen sulivat hiedalle kuivumaan levitetyt verkot, korkeat merileväkasat ja avokitaisten mertojen takana meren kiilloton, tuhkankarvainen pinta.
Jotain tummaa, liikkumatonta, kuin ajopuun kaltaista, kyyhötteli aivan vesirajassa, — nuoren harmaahylkeen, hallin, pää ja eturuumis, jotka se oli kosteille, pyöreille kiville kohottanut. Lähellä harmaita kalastajavenheitä, yöteloille asetettuja, se siinä levollisesti loikoili, pelkäämättä, hievahtamatta, harmaana osana maiseman öisestä harmaudesta, vähäisten virilaineitten huuhtomana, jotka sillä kuin elottomalla esineellä leikittelivät, ennen lopullista maatamenoaan. Aavistamatta rannan asutusta, se kelletteli rannan haileassa vedessä, pitkämatkaisena, eksyneenä tuntemattomalle, ystävälliselle rannalle, jonka harmaus oli unettavaa ja rauhoittavaa.
Yhtäkkiä tuli mäntyjen ja tammien pimennosta tumma haahmo, seisahtui, lakealle hiedalle ehdittyään paneutui pitkälleen, hitaasti ja kuulumattomasti mahallaan ryömien. Minkäänlaista varjoa ei syntynyt, kuun ensi neljännes oli vain kuin valkea sakara, käyrä hopearihma, ja alkukesän lyhyt yö kylmä ja vaalahko. Ajohiekka rapisi tuskin kuuluvasti, alempana, missä se oli hyrskystä ja vaahdosta kostea, se ei edes rapissutkaan. Musta haahmo ryömi hitaasti eteenpäin, kahden suuren merran välitse kalastajaveneitten suojaan ja pysähtyi muutaman kumolleen vajonneen ruuhen taakse.
Koko maisema oli taas eloton. Halli oli yhä hievahtamatta, kivenheiton päässä, etukäpälät ja sileä, ympyriäinen pää hietikolla.
Yhtäkkiä kuului pamahdus, halli käännähti nuolennopeasti ja sukelsi…
Meren pinta oli tyhjä.
Muutama henkeäpidätetty tuokio… Sen täytyy tulla esiin, — elävänä tai kuolleena… Mitään ei näy.
Mutta yhtäkkiä etäällä, verkkoseipäitten tumman rivin ulkopuolella kelluu pinnalla jotain ympyriäistä. Halli ui poispäin, vaivalloisesti, haavoittuneena. Se on pelastunut.