Mut kuulla et, poikanen, malta,
On huumaus vallannut sun,
Sa kaiken tahtoisit vaihtaa
Vain yhtehen suuteluhun.
Jo silmihis syttyy into,
Kätes kutreja tavoittaa,
Mut Onni kun lähinnä ompi,
Sun Kuolema saavuttaa.
Se rautaisin kourin painaa
Sun syöntäsi sykkäilevää,
Ja hyyks veren lämpimän muuttaa,
Tulen rintasi jäähdyttää.
Mut Onnetar eellehen liitää,
Rusopilvenä väikkyilee,
Hän kukkia tiellemme kylvää
Ja luoksensa houkuttelee.
AUNE
Erään toverin muistoksi,
Aamusella Aune, armas tyttö,
Ilomielin lähti lähtehelle,
Siellä kietoi kultakutreillensa
Sinikaunokeista kiehkuraisen
Sekä virkkoi hymy huulillansa:
»Kuinka lienee kaikki ensi vuonna,
Käynkö vielä kodin kukkasena,
Vaiko veräjillä vierahilla?»
Lauloi lintu lehdon liepeheltä:
»Ensi vuonna, Aune, armas tyttö,
Saapuu sulle luokses sulho suuri,
Suutelon hän painaa otsahasi,
Kätehesi kantaa kihlat kalliit,
Ja sun kodistasi myötään viepi.»
Kului vuosi, Aune, armas tyttö,
Jälleen istuu lähteen partahalla,
Kirkkahina nytkin loistaa silmät,
Poskipäillä rusohohde leikkii.
Mutta kuumeen tult' on silmän säihky,
Taudin punaa posken helo hohde,
Kalvenneina hymyhuulet hellät.
Aune, armas, neiti nuorimpani!
Jopa saapui sulle sulhos suuri,
Mahtavin lie mailman valtiaista.
Tuli Tuoni, kukan hennon taittoi,
Kulki kuolo, kantoi kihlat kalliit,
Suudelmalla morsioksi vihki,