EDVI KUNINGAS NÄKEE ELGIIVAN
Sadat hopealamput hohtaa,
Ja valoa tulvivaa
Salin korkeat kristalliseinät
Tuhatkertaisna heijastaa.
Käy kahina raskaan silkin,
Puhe virtana vieriää,
Timantteja säihkyy ja katseet
Ne kilvan välkähtää.
Vaan äkkiä vait'-olo valtaa
Ja taukoovi kuiskeetkin.
Kuningas, nuori Edvi,
On astunut salihin.
Hän ylväänä tervehtääpi,
Salin ympäri katseen luo,
Ja parvessa kaunotarten
Sen hetken viipyä suo.
Vaan tuolla ken — oven suussa? -—
Noin silmätkö pettää vois!
Ah, onhan kuin pyhä neitsyt
Alas taivaast' astunut ois!
Kukan vartena norjana kohoo
Siro vyötärys hentoinen.
Voi, välkettä kultakutrin
Ja suloa silmien!
»Ah, Dunstan, tuonne katso,
Tuon impyen tunnetko?
Hän muista eroittuupi
Kuin tähdistä aurinko!
»Vai etkö, — no, vähät siitä,
Hän sentään, ma vannon sen,
Vaikk' kerjäläinenkin oisi,
On hengetär sulouden!
»Sävel tulinen, tenhosa soios,
Ja kantelo helkkykään!
Kun kuningatartaan Edvi
Käy tanssihin pyytämään»