Hän katsoo hetken aikaa tylsästi, sitten vähitellen ymmärtää. Koko kärsitty vääryys on yhtäkkiä päivänselvä hänelle. Mutta hän ei itsekään tiedä, kehen hänen syytöksensä kohdistuvat, Vaidan kuskiinko, joka hänet petkutti, herroihin, jotka hänet tutkimatta hutkittivat, vaiko sotamiehiin, jotka tuomion ovat täytäntöön panneet.
Hän on samalla kuin häpeissään, hänen oma pökkelyytensä harmittaa häntä eninten. Jos tämä juttu tiedoksi tulee, niin nauretaan hänelle vasten naamaa, kuski saa vielä kiitoksiakin kepposestaan, sukkela poika, kas vaan, kuinka osasi puijata ja oman nahkansa pelastaa… Mitäpä ei työorja maksaisi makeasta naurusta…? Ei kukaan syytä herroja, kukapa niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana, kuin itse isä Jumala… Parasta hänen vaieta kuin hauta…
Hän kaivaa taskustaan hitaasti hopearahan, henkäisee siihen, kiilloittaa takkinsa hihalla kirkkaaksi. Hänen on vaikea siitä erota, melkein hän ottaisi uudestaan kärsiäkseen koko raipparangaistuksen, saadakseen pitää viisitoista kopekkaansa.
Vihdoin hän huokaisee syvästi, kääntyy poispäin, soljahuttaa sen sotamiehen käteen.
Puolen tunnin kuluttua hän jo ajelee ruunallaan puolijuoksua tyhjiä halkovankkureitaan Kaarinalle päin kulkevalla tiellä.
Hän ajattelee tuskin mitään, korkeintaan kangastaa hänen mielessään saunan lava, huuruinen, lämpimän kostea ilma ja eukon heittämä löyly sihahtaville kiville. Ja hän itse makaamassa vatsallaan lavalla, eukon hieroessa hänen kirvelevää selkäänsä viinalla ja vihtoessa häntä tuoksuvalla koivuvihdalla.
"Omatko herrat sua nyt pieksivät?" eukko kysäisee.
"Omatko vai vieraat, — saman se on tekevä", hän vastaa. "Pidä sinä vaan löylystä huoli, akka."
LUKKARI JA KIRKKOHERRA.
Kaarman kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta, jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen, ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko pappilakin, joka oli rakennettu katoolisaikuisen nunnaluostarin sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä muistuttamassa entistä luostaria.