Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna Ei— tea, 40 vuotta — Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, 3 kuukautta… Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinnepäin. Hän tiesi lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa, mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän välillään suurempana.
Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, — lyhytkasvuinen, kuivettunut mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta toiselle.
Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin. Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti, hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan, katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti, herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.
Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen henkeä… Sadetta ei ollut peljättävissä. Mehiläisten täytyisi tänään parveilla, ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa… Jos kaikki hyvin kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset perheet. Niitä olikin talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli ollut tavattoman pitkä, mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä laskuja mielessään, miten monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä kerääntyisi niin paljon, että maksaisi vaivan itse lähteä Rigaan kaupalle.
Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa. Hänen verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat niitä halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan levitetään, kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.
Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen oli puutteellisen viron kielen taitonsa tähden sangen riippuvainen hänestä virkamatkoillaan eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa anteeksi sitä nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.
He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja. Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä ulkomuistista. — Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee, tuntee otsasuonensa paisuvan… Hän kertaa edellisen lauseen, — ei sittenkään. Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee avuttomasti pitkin tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin tuomarien. Vihdoin hän keksii lukkarin pöydän toisessa päässä: "Johanson, lue sinä eteenpäin", hän saa sanotuksi.
Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen oli täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä. Ja juttua oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin toimesta.
Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain silmin katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti koskaan ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli kummallisen terävät silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät, läpitunkevat, jotka sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä seurasivat.
Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä päästäkseen siten kuitenkin kartanonomistajaksi. Häntä huvitti maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin käsin niihin puuttua.